Nuoren miehen harteilla ei valkotakki ole ollut vielä kovin pitkään. Kumeasti yskähtävä lapsi oven toisella puolella herättää hetkeksi päivystäjän huomion. Tuo on laryngiitti – sen hoitolinjat on tiedossa.
Psykoosiin sairastuneen perheenäidin aviomies tulee sisään tarkkailuhuoneeseen lähes karmit kaulassa. Hän toivoo, ettei enää tarvitsisi odottaa kauaa sairaan vaimon kanssa. On niin paljon kylän väkeäkin tuossa odotustilassa ihmettelemässä miksi tuttu rouva on niin sekaisin.
Puhelin pärähtää. Vuodeosastolla erään veteraanin taistelu on loppunut. Lääkärin olisi hyvä tulla toteamaan kuolema. Nuori mies pyyhältää takinhelmat lepattaen päivystysaulan läpi ja aistii nopealla vilkaisulla ihmisten katseissa väsymystä, ehkä hivenen ymmärrystäkin. Pukumiehellä on närkästynyt ilme. Hän tarttuu lääkäriä hihasta kiinni ja kysyy miksei hänen poskiontelotulehdukseensa voisi kirjoittaa antibioottikuuria vaikka tässä käytävällä.
Päivystäjä rientää kohti vuodeosastoa. Kukaan ei kertonut, että huoneessa 11 on suuri suku odottamassa vainajan ympärillä, että lääkäri saapuisi ja sanoisi ehkä muutaman lohduttavan sanan surun keskellä.
Päivystäjä miettii sekunnin murto-osan. Kenelläkään päivystyksen potilaista ei ole juuri nyt hengenhätää. Rintakipuisen miehenkään oireet eivät ilmeisesti johdu sydämestä. Päivystäjä kättelee omaisia. Keskustelee muutaman minuutin heidän kanssaan rauhassa, koska sillä hetkellä se tuntuu oikealta. Päivystyksen hoitaja tulee ovelle. On tullut soitto, että vauvaa tuodaan ambulanssilla päivystykseen. Esitietojen mukaan lapselle on noussut korkea kuume ja iholle on ilmestynyt verenpurkaumia. Päivystäjä terästäytyy. Nyökkää vielä ymmärtäväisesti vainajan omaisille ja toivottaa voimia. Käytävällä hän ottaa muutamia juoksuaskelia. Nälän tunne oli jokin aika sitten. Nyt sitä ei tunnu.
Hengenahdistuksesta kärsinyttä rouvaa ei muuten ole käyty hetkeen katsomassa. Kun päivystäjä kurkistaa tuohon toiseen tarkkailutilaan, hän huomaa ihmetyksekseen seniorikollegan juttelevan potilaalle. ”Täällä on rouvalla kaikki hyvin. Toivottavasti sinua ei haittaa, että katsoin pari potilasta tuossa, kun satuin olemaan vielä talossa. Jos et ole ehtinyt syömään, niin mene ihmeessä nyt. Muuten et jaksa auttaa muita. Voin katsoa sen vauvan voinnin.”
Muutama vuosi sitten Lääkäriliiton teemavuoden aiheena oli kollegiaalisuus. Silloin monessa tilaisuudessa pohdittiin sen merkitystä ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Monelle tuli toki mieleen niitäkin hetkiä, jolloin kollegiaalisuudesta oli puutetta, mutta paljon kuvattiin hienoja tilanteita vuosien varrelta, joissa kollegan tuki oli niin merkityksellistä, että se on jäänyt ikuisesti mieleen ja vaikuttanut myös omaan toimintaan lääkärinä.
Työikäisiä lääkäreitä on Suomessa tämän vuoden tilastojen mukaan 20 970. Lääkärimäärän kasvun lisäksi monet muutokset aiheuttavat haasteita lääkärikunnan yhtenäisyydelle ja kollegiaalisuudelle. Lääkäriprofessio on monella tavalla erityinen. Tuskin missään muussa ammatissa pääsee näkemään sillä tavoin elämän koko kirjoa kuin tässä ammatissa. Kollegiaalisuus on yksi lääkäriyden kantava voimavara, jonka tulevaisuus on meidän käsissämme.
Profession arvostus yhteiskunnan ja potilaiden silmissä pitää ansaita joka päivä uudelleen. Myös kollegiaalisuuden merkitys tulisi muistaa jokapäiväisessä työssämme. Teemavuoden keskusteluissa pohdittiin monesti mitä kollegiaalisuus on. Mielestäni se on ainakin yhteistyötä profession hyväksi – ja potilaan parhaaksi.