Mainitut kolme termiä, kahteen ensimmäiseen painottuen, ovat olleet vahvasti esillä sote-uudistuksen viime vaiheissa. Sekä perustuslakivaliokunnan kesäkuun lopulla antaman lausunnon jälkeisessä julkisessa keskustelussa että julkaistujen kirjallisten asiantuntijalausuntojen perusteella valiokunnan sisäisessä.
Pyydän anteeksi: olen maallikko mitä juridiikkaan tulee. Siitä huolimatta – vai juuriko siksi – on ollut lähes hykerryttävää ja ainakin omaa ajattelua stimuloivaa käydä läpi nuo noin 150 perustuslakivaliokunnan asiantuntijalausuntoa. Ja maallikkona pohdiskella, minkä merkityksen eri asioille – ja noille keskeisille sanoille – haluaisi antaa.
On ollut hykerryttävää ja omaa ajattelua stimuloivaa käydä läpi noin 150 perustuslakivaliokunnan asiantuntijalausuntoa.
Perustuslakivaliokunnan pohdinnoissa hallituksen sote- ja maakuntauudistuksesta tuntuu asettuneen vastakkain tai tarkastelun ääripäihin kaksi perustuslakimme kovinkin erilaista periaatetta tai oikeutta: alueellinen itsehallinto ja sen kansanvaltaisuus yhtäältä, ja julkisen vallan velvoite taata kaikille yhdenvertaisesti perusoikeuksiin kuuluvat riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut toisaalta.
Nuo periaatteet tuntuvat olevan hankalasti yhteen sovitettavia. Demokraattinen, kansanvaltainen maakuntahallinto edellyttäisi maakunnille vahvaa omaa päätösvaltaa, toiminnasta ja taloudestakin – mahdollisesti jopa verotusoikeutta. Kun taas perusoikeuksien mahdollisimman yhdenvertainen toteutuminen maan eri puolilla edellyttäisi tiukkaa lainsäädäntöä ja valtiovallan vahvaa ohjausta yli maakuntien oman päätöksenteon.
Mutta tarkastellaanpa tuota yhdenvertaisuutta – perusteltua siksikin, että juuri vuosikymmenien aikana lisääntyneen terveyden ja hyvinvoinnin sosioekonomisen epätasa-arvon ja peruspalvelujen saatavuusongelmien vuoksihan tätä uudistusta tehdään. Tai on siis yritetty tehdä jo kymmenkunta vuotta.
Onko sosiaali- ja terveyspalvelujen riittävän saatavuuden osalta yhdenvertaisuutta se, että joka puolella maata kaikilla on yhtä paljon vaihtoehtoja valittavana, heti uudistuksen alusta alkaen, joka hetki? Jos yhdenvertaisuus näin nähdään, lienee ainakin meille sote-ammattilaisille aika itsestään selvää toteamus: ei ole eikä tule!
Laajan ja harvaanasutun maamme eri puolilla olosuhteet, tarpeet ja mahdollisuudet ovat niin erilaiset, että ajatus on mahdoton. Valinnanmahdollisuuksia rajoittaa nyt ja tulevaisuudessakin väistämättä asuinpaikka – ja myönnän toki, että ei meillä ole yhdenvertaisia mahdollisuuksia asuinpaikankaan valintaan, vaan monet käytännön asiat sitä useimmilla rajoittavat.
Valinnanmahdollisuuksia rajoittaa nyt ja tulevaisuudessakin väistämättä asuinpaikka.
Siteeraan vapaasti alivaltiosihteeri Tuomas Pöystin vastausta toimittajan kysymykseen yhdenvertaisuudesta, valinnanvapauslakiesityksen eduskunnalle antamista koskevassa tiedotustilaisuudessa toukokuun alkupuolella. Yhdenvertaisuutta ei ole se, että jokaisella on yhtä monta valinnan vaihtoehtoa, vaan että jokaisella on mahdollisuus saada tarpeensa mukaiset palvelut. Tai kansliapäällikkö Päivi Sillanaukeen asiantuntijalausuntoa perustuslakivaliokunnassa siteeraten: ”Yhdenvertaisuus voi toteutua lopputuloksessa, ei prosessissa.”
Ei kait yhdenvertaisuutta ole samojen temppujen tekeminen kaikille, vaan pyrkimys yhtä hyvään lopputulokseen kaikkien osalta. En itse tosin usko edes lopputulostasa-arvoon – mutta en hyväksy jakotasa-arvoakaan. Tärkeintä on PYRKIMYS yhtä hyvään lopputulokseen kaikkien osalta, pyrkimys mahdollisuuksien tasa-arvoon.
Tärkeintä on pyrkimys yhtä hyvään lopputulokseen kaikkien osalta.
Palaan vielä tuohon vastakkainasetteluun – kansanvaltainen itsehallinto vai sosiaalisten perusoikeuksien turvaaminen. Kumpi on tärkeämpi? Professori Kaarlo Tuori vastasi asiantuntijalausunnossaan tähän punninta-asetelmaan toteamalla, että perusoikeuksien turvaamistavoite oikeuttaa ratkaisut, jotka muutoin – esimerkiksi maakuntaitsehallinnon osalta – eivät olisi valtiosääntöoikeudellisesti hyväksyttäviä. Voiko tästä eri mieltä ollakaan?
Sitä paitsi: kun olosuhteet eri maakunnissa ovat monessa mielessä hyvin erilaiset, niin tarpeiden, mahdollisuuksien kuin väestön sijoittumisen osalta, voiko yksi, kaikkialla samalla tavalla toteutettava malli edes tosiasiallista yhdenvertaisuutta taata? Eikö pikemminkin maakunnilla tule olla vahva itsenäinen päätösvalta vastuullaan olevan sote-palvelujen järjestämistehtävän toteuttamiseksi maakuntansa asukkaiden parhaaksi.
Ja tuo itsenäinen päätösvalta tarkoittaa mahdollisuutta päättää myös tarkoituksenmukaisesta palvelujen tuottamistavasta. Että Suomen neljänneksi huonoin sija OECD:n terveydenhuollon tasa-arvoisuusvertailussa saataisiin kohenemaan. Meidän palvelujärjestelmäämmeeriarvoisempia vuoden 2009 vertailussa OECD-maista olivat vain Puola, Yhdysvallat ja Espanja. Tämäkin asia tuotiin perustuslakivaliokunnan kuulemisissa esille.
Siteeraan tähän lopuksi perustuslakimme 19.3 §:ää, asiantuntijalausunnoissa toistuvasti esille tuotua: ”Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä.” Sama viesti sisältyy 22 §:ään – julkisen vallan turvaamisvelvoite. Toteutuuko tämä nykyisessä sote-lainsäädännössämme ja sen soveltamisessa?