Kesällä erään sairaalan henkilökuntaruokalan lounaspöydässä oli koolla joukko nuoria energisiä erikoistuvia lääkäreitä ja pari senioria. Keskustelu pyörähti kehnojen sääennusteiden ja muuttuneiden lomasuunnitelmien kautta erikoistumisvaiheen elämän hektisyyteen ja kokonaisuuden hallintaan. Varttuneemman polven edustaja otti puheeksi mahdollisen tutkimustyön tekemisen erikoistumisen ohessa; seurakunnan reaktio oli spontaani naurunpurskahdus. Sitten hiljaisuus. Kysyjä olikin tosissaan.
Lääkäriliiton tekemissä tutkimuksissa on merkkejä siitä, että tutkimus- ja opetustyön kiinnostavuus uravaihtoehtona on vähentynyt 2000-luvun aikana. Kuulee muisteltavan aikaa, jolloin väitöskirja runtattiin poikkeuksetta erikoistumisen lomassa. Työn rytmi on muuttunut sairaaloissa siinä määrin, että tämä ei useinkaan ole mahdollista. Öisin jaksaa hakata tiedettä ja miettiä impakteja aikansa. Toisaalta moni lääkärikin haluaa - aikaan ja paikkaan orientoituneena - myös nähdä vilauksen perheestään 30-40 vuoden iässä.
Keskusteluja on nuorten kollegoiden lisäksi käyty myös professoritasolla. Huoli tutkimuksen ja opetuksen tulevaisuudesta on suuri. Synkkien taloudellisten ennusteiden keskellä joudutaan hyvinvointiyhteiskunnassakin priorisointikeskusteluun. Miksei lääketieteen tutkimuksesta voitaisi vain siis leikata reilusti – ainakin väliaikaisesti. Hoidetaanhan potilaat kuitenkin. Ja laadukasta tutkimusta tehdään muualla maailmassa kuitenkin paljon; kontribuutiomme on kuitenkin pieni – joku sanoo. Jospa vain keskittäisimme voimavarat siihen, että seuraisimme mitä maailmalla julkaistaan ja naputtelisimme siitä aika ajoin omat hoitosuositukset. Jos minä saan vaikuttaa, niin ei totisesti näin.
Meidän pitää pyrkiä etulinjaan. Meidän kliinikoiden täytyy tehdä tutkimustyötä. Meidän täytyy olla omien tutkimussuunnitelmiemme kanssa luomassa uutta. Meidän tulee lähettää omia töitämme kansainvälisiin kovatasoisiin lehtiin vertaisarvioon. Vain siten me pysymme etulinjassa; vain siten suomalainen lääketiede, suomalainen lääkäri ja suomalainen potilas pystyy olemaan päättävässä asemassa.
Lääketieteen tutkimus ja sen arvostus tulee nostaa jälleen sille kuuluvaan asemaan. Tarvitsemme kannustimia tutkimustyön tekemiseen työn ohessa. Toimintamalleja kelpaa hakea esimerkiksi Ruotsista.
Notkahtavasta VTR-käppyrästä tunkkaisessa tutkijapalaverissa on harppauksen liian pitkä matka ”Jääkö lapseni vaille parasta hoitoa?” –kylttien ilmestymiseen eduskunnan portaille. Ainakin lääkärikunnan täytyy muistaa kuitenkin arvostettujen professoreiden viisaus: tämän päivän tutkimus on huomisen hoitoa.