Tarve vai tehokkuus?

Heikki Pärnänen

Mikä on oikeudenmukainen peruste kerätä kuntien asukaskohtainen maksuosuus sote-järjestäjälle? Sekö summa, jonka kunta on viime vuosina käyttänyt? Vai kenties summa, joka kuvastaa kunnan asukkaiden palvelun tarvetta?


Lauantain Aamulehdessä: ”Sote-maksun perusteet pimitettiin.”

Ja kuten otsikointikin kertoo, juttu käsittelee eduskunnan käsittelyssä olevasta sote-järjestämislaista seuraavaa kuntien rahoitusosuuksien muutosta, kriittiseen sävyyn. Vastaavia kirjoituksia on viime viikkoina näkynyt lukuisia.

Ne kunnat, joiden maksuosuus näyttäisi lisääntyvän, itkevät väärinkohdelluksi tulemisen tunnettaan. Ne taas, joiden maksuosuus näyttäisi alentuvan, ovat viisaasti vaiti.

Jutussa todetaan, että maksuosuus näyttäisi Pirkanmaalla vähenevän ”isoissa ja pienissä” kunnissa, ja kasvavan ”tehokkaasti palvelunsa tuottaneissa” kunnissa.  Asia tuskin kuitenkaan on aivan näin yksinkertainen.

Kunnan sote-kustannukset voivat olla pienet joko sen takia, että väestö on tervettä ja hyvinvoivaa, ja tarve siis on vähäinen – tai sen vuoksi, että kunta on järjestänyt asukkailleen minimitasoiset palvelut. Toki, on kolmaskin vaihtoehto: tuotanto on järjestetty poikkeuksellisen kustannustehokkaasti.

Jutussa siteeratussa Aalto-yliopiston tutkimuksessa mainitaan todetun, että kuntien välisiä eroja sote-kustannuksissa selittää ennen kaikkea palvelutuotannon rakenne. Siis tuotannon kustannustehokkuus. Loogista, eikö totta. Sitä ei niinkään selitä ikärakenne ja sairastavuus – siis tarvetekijät. Mutta ovatkos nämä kaksi asiaa oikeasti niin ristiriidassa keskenään kuin julkisuudessa käyty keskustelu ainakin ajoittain antaa ymmärtää? Vai puhutaanko kahdesta ihan eri asiasta?

Uudessa sote-mallissa järjestämisvastuu siirtyisi kunnilta sote-alueille, jotka ohjaisivat tuotannon lakisääteisille maakunnallisille tuottajakuntayhtymille. Kunnat maksaisivat sote-alueille palvelutuotannosta asukaslukunsa ja asukkaidensa arvioidun palvelutarpeen perusteella. Vastaavilla perusteilla kunnille maksetaan peruspalvelujen valtionosuutta – siis arvioidun tarpeen mukaan.

Palvelutarvetta määrittävät ikärakenne ja sairastavuus – sosiaali- ja terveyspalveluja kun yleensä tarvitsevat sairaat, vanhukset ja vammaiset, ainakin enemmän kuin perusterve työssä käyvä aikuisväestö.

Onkos siis jotenkin väärin, jos kunnat maksavat asukkaidensa palveluiden järjestämisestä sen mukaan, mikä väestön arvioitu palvelutarve on? Minusta ei – mikäs voisi olla sen loogisempi peruste, jos rahoitus kuntien kautta yleensä pitää kierrättää. Yhtä hyvin voi kuitenkin kysyä, onko oikein, että palvelutuotanto on tehotonta? Ja vastaus on yhtä selvästi ei!

Joten, uudessa uljaassa sote-mallissa rahoitetaan palvelut tarpeen mukaan, ja tuotetaan ne mahdollisimman kustannustehokkaasti. Hienoa – tässähän kaikki voittavat!

Ongelma vain on, etten usko minä, eikä taida viime viikkojen kiivaasta keskustelusta päätellen uskoa moni kuntakentän toimijakaan, että eduskunnan käsittelyssä oleva lakiesitys toteutuessaan tällaisen ihannemallin toteuttaisi. Yhdeksäntoista maakunnallista tuotantomonopolia ja kustannustehokas toiminta – kuka uskoo?

Keskustele

Keskustelu