”Potilasta ei pompotella luukulta toiselle”, kuvasi peruspalveluministeri Huovinen YLE -uutisten mukaan perjantaina aikaansaatua parlamentaarisen ohjausryhmän SoTe-sopua.
Esimerkkinä uutisessa käytettiin lonkkaleikkaukseen joutuvaa vanhusta, joka ”nykyisin hakeutuu ensin kunnan terveyskeskuslääkärille ja sen jälkeen sairaanhoitopiirin sairaalaan leikattavaksi. Sieltä hän palaa hetkeksi kunnan palvelutaloon jatkohoitoon. Mahdollinen kotihoidon antaja on kotikunta.”
Haluankin kysyä: Jatkossakos uudessa uljaassa sote-mallissa tämä vanhus suoraan kolkuttelee keskussairaalan ovea, otetaan leikattavaksi, kuntoutetaan ja majoituspalvellaan samassa yksikössä, ja palautetaan sitten muutama kuukausi myöhemmin entistä paremmassa kunnossa taas kotimökkiinsä asumaan?
Tai entäs se perhe, jossa on työttömyyttä ja päihdeongelmaa, vanhemmilla vaikeuksia kantaa omissa ongelmissaan vastuuta lastensa hyvinvoinnista ja kasvatuksesta, tarvetta koulutoimen tehostettuihin toimenpiteisiin ja mahdollisesti lastensuojelunkin toimiin. Marssivatkos hekin, koko joukolla, keskussairaalan ovesta sisään?
Nääs kun – saman uutisen mukaan – ”hoitoa tarvitsevalle nyt aikaansaatu ratkaisu tarkoittaa sitä, että hoito on yksissä suurissa käsissä eikä hoitoketjun pitäisi katketa.” Ja, ”kun palvelujen tuottamisvastuu siirtyy kunnilta isommille alueille, ihmisen hoidosta vastaa koko ajan sama taho.”
Lääkäriliitto on koko vuosia kestäneen sote-valmistelun ajan korostanut vahvan ja osaavan järjestäjän aikaansaamista ja järjestäjän ja tuottajan erottamista. Että järjestäjä pystyisi ”pitämään tuottajat kurissa” – siis ohjaamaan toimintaa kokonaisuudessaan, ja allokoimaan rajalliset resurssit tehokkaimmalla ja vaikuttavimmalla tavalla.
Olemme ajatelleet, että osaava, vahva järjestäjä pystyy määrittelemään oman alueensa väestön tarpeet, nyt ja tulevaisuudessa. Että se pystyy suunnittelemaan väestörakenteen ja alueelliset olosuhteet tuntien parhaan mahdollisen tuotantomallin omalla alueellaan. Ei siis välttämättä samanlaista pääkaupunkiseudulle ja Savukosken syrjäkylille.
Monipuolista palvelutuotantoa tarvitaan, myös tuotannon uudistumista, kilpailua, uusia palveluinnovaatioita. Mutta hyvä tapa lähteä liikkeelle olisi muutosvaiheessa sallia olemassa olevien tuotanto-organisaatioiden toimia vahvojen järjestäjien ohjauksessa. Evoluutio – järjestäjän ohjaama – muokkaisi tuottajakenttää tulevien vuosien aikana.
Tämä ei poliitikoille sovi. Halutaan synnyttää enintään 19 alueellista tuottajamonopolia. Että kaikkialla olisi samanlaista. Että tuottajat omnipotentteina pystyisivät vastaamaan sosiaali- ja terveydenhuollon laajasta kokonaisuudesta, niin lähi- kuin keskitettävistä palveluista.
”Ehkäisevistä, korjaavista ja hoitavista sekä kuntouttavista ja muista sosiaalihuollon, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palveluista yhtenäisenä kokonaisuutena.”
Miksi en jaksa uskoa tuohon todellisuuteen?
Sunnuntain 16.11. Aamulehdessä oli haastateltu Pirkanmaan kuntajohtajia. Seuraavat kommentit pistivät silmääni. Valkeakoski: ”Sosiaalitoimella on iso kosketuspinta varhaiskasvatuksen ja koulujen kanssa, mutta olemattoman vähän yhteyttä terveydenhuoltoon.” Hämeenkyrö: ”Mikään hallinto ei vähene, sillä sairaanhoitopiiri jää kiinteistöjen vartijaksi. Meillä todella rakastetaan organisaatioita.”