Pyyd. Koht. Tukea ja ymmärrystä

Liisa Tarkkanen

Pian on taas se aika vuodesta, kun suuri joukko motivoituneita ja oppimishaluisia lääketieteen kandidaatteja aloittaa elämänsä ensimmäisen lääkärinsijaisuuden sairaalassa tai terveyskeskuksessa. Itse muistan vielä elävästi päivät ennen kyseistä hetkeä. Siinä pakokauhun, jännityksen ja innostuksen sekamelskassa tuntui kuin olisin lupautunut tekemään laskuvarjohypyn tietämättä, toimiiko varjo lainkaan. Mitä jos en osaakaan kaikkea mitä jo pitäisi osata? Mitä jos teen hoitovirheen? Mitä jos mitä jos mitä jos jos jos?


Olen ollut onnekas lääkärintöiden suhteen: olen päässyt aina työskentelemään sellaisiin paikkoihin, joissa uusia(kin) työntekijöitä on kohdeltu kannustavasti ja kunnioittavasti. Myös konsultaatiotuki on järjestetty sen mukaisesti. Puskaradion kautta kuitenkin tiedän, että hyvä konsultaatiotuki ja kannustava asenne opiskelijoita kohtaan eivät ole aivan itsestäänselvyyksiä.

Mielestäni pahinta, mitä kandille voi työpaikalla tehdä, on jättää hänet liian yksin töidensä kanssa tai vastata konsultaatiopyyntöihin epäystävällisesti. Avun pyytäminen ja konsultoiminen ovat usein jo itsessään henkisesti haastavia tehtäviä. Pään sisällä saattaa niitä suorittaessa soida itse sanoitettu kappale nimeltä ”Kyllähän sun pitäisi jo osata”, ja mitä enemmän on päivän aikana jo pyytänyt apua, sitä tiheämmin kappale pyörii päässä. Voitte kuvitella, miten käy, jos konsultaatioihin vielä vastataan arvostelevaan sävyyn.

Ystävällinen konsultaatiovastaus sen sijaan voi vaimentaa tuon ikävän päänsisäisen korvamadon. Lisäksi ystävälliseen sävyyn annetut neuvot murentavat pieni pala kerrallaan pelkoa ja epävarmuutta hoitopäätösten tekemisessä, mikä on äärimmäisen tärkeää lääkäriksi kasvamisen kannalta. Epävarmuus hoitopäätöksiä tehdessä ei toki koskaan katoa täysin, mutta sen kanssa tulee paremmin sinuiksi, kun joku kulkee aluksi tiiviimmin rinnalla.

Jos taas kandi jätetään ongelmatilanteissa yksin, epävarmuus tehtyjen hoitopäätösten järkevyydestä voi jäädä pitkäksikin aikaa kalvamaan mieltä. Tämä saattaa aiheuttaa ahdistusta, minkä vuoksi epävarmuutta voi olla yhä vaikeampi sietää. Koska monien mielikuvissa lääkärin ei kuulu olla epävarma tai osaamaton, epävarmuudesta puhuminen voi olla myös vaikeaa. Helpommalta saattaa tuntua epävarmuuden tunteen vältteleminen ja sen sulkeminen pois tietoisuudesta. Tämä taas altistaa turhankin yksioikoisten hoitopäätösten tekemiselle tai toisaalta turhien tutkimusten ohjelmoimiselle.

Ystävällisen konsultaatiovastauksen antaminen vaatii joskus hieman ponnisteluja. On kenen tahansa mielestä ärsyttävää, jos esimerkiksi kiireen keskellä omien töiden tekeminen häiriytyy konsultaatioiden myötä. Ärtymyksen purkaminen konsultoivaan kollegaan (tai hoitajaan) ei kuitenkaan hyödytä millään tavalla ketään eikä ole reilua. Jos konsultaatio tulee erityisen hankalaan aikaan, voisiko sitä siirtää myöhemmäksi? Jos konsultaatio tuntuu turhalta tai epäselvästi muotoillulta, voisiko siitä antaa asiallista, kehittävää palautetta tekijälle? On hyvä myös muistaa, että kokeneen lääkärin mielestä itsestään selvä asia voi lääkärin töitä ensimmäistä kertaa tekevälle kandille olla täysin vieras.

Toivoisin, että jokainen konsultoinnin kohteena oleva kollega pyrkisi muistamaan, kuinka kullanarvoisia ystävälliset tai vähintään asialliset konsultaatiovastaukset ovat oppimisen ja lääkäriksi kasvamisen kannalta. Toivoisin myös, että kandeille todella järjestettäisiin riittävästi konsultaatiotukea työpaikoilla, ja jos tarpeen, heidän kanssaan myös harjoiteltaisiin hyvien konsultaatioiden laatimista. Lisäksi toivoisin kandien muistavan, että heillä on konsultoimiseen aina oikeus riippumatta siitä, minkälaisen vastaanoton konsultaatio saa.

Keskustele

Keskustelu