Loma on mukavaa aikaa. Ainakin sitä ennen lomaa luulee ehtivänsä tehdä kaikkea, mitä työssäoloaikana ei. Lomalla rentoudutaan, virkistytään – ja annetaan ajatusten lentää. Ehkä muistellaankin.
Niin kuin tänään perjantaina syyskuun 18. päivänä, kun Helsingissä vietettiin vuosikymmenten tapahtumaa – työntekijäkeskusjärjestöjen hallituksen viimeviikkoisten säästöpäätösten vuoksi koolle kutsumaa mielenilmausta. Sielläkin muisteltiin.
Jo eläkkeelle jääneet – ja kovasti arvostamani – entiset työmarkkinajohtajat Ihalainen ja Koroma muistelivat edellistä vastaavaa, 24 vuoden takaista tapahtumaa – sillä kertaa Ahon hallituksen sisäistä devalvaatiota vastustanutta. Metalliliiton Riku Aallon muisti on aiheeseen liittyneessä keskustelussa yltänyt kaksikymmentä vuotta pitemmälle, aina 70-luvun alkuun saakka: aikaan, jolloin lomaraha palkanlisänä ”taisteltiin”.
Tämän päivän mielenilmauksen paatoksellisia puheita kuunnellessa vaivuin varmaan itsekin muistojen valtaan. Ainakin aivan etsimättä mieleeni tuli yksi pyöräretki – opettavainen sellainen. Ajoittuu 70 -luvun alkuvuosiin sekin.
Olin ollut kesätöissä, jokunen viikko vielä oli koulun alkuun. Ja olin luonnollisestikin sijoittanut loma-ansioni tarkoituksenmukaisesti ostamalla itselleni järjestelmäkameran ja asianmukaista oheisrekvisiittaa. Vaikka hyvin perusvarusteilla menin, vei investointi kaikki käteen jääneet ansioni – bussilippuun mökille ei jäänyt mitään.
Luonnollisestikaan ei mieleeni putkahtanutkaan soittaa vanhemmilleni ja pyytää matka-avustusta – ja sitä paitsi, elettiin aikaa ennen Nokiaa. Mutta ongelmaan löytyi luonnollinen ratkaisu: isän vanha, 40 -luvun alussa hankittu miestenpyörä autotallissa. Aivan käyttökelpoinen, runko tukeva ja korkeus riittävä. Aito ja alkuperäinen nahkasatula.
Matkaa mökille viimeisten lomaviikkojen viettoon oli 165km – jostakin syystä muistan sen tarkkaan. Lähdin liikkeelle eväsreppu tarakalla klo 17 aikaan. Lopultakin olin perillä klo 02 aikoihin. Pari seuraavaa päivää olo oli vähän kankea – mutta serkkupoikain kanssa telmutessa sitä kummasti vertyi.
Niin, se opetus: kun takarengas puhkesi kolmannen kerran ensimmäisen 30km matkalla, tulevaisuus (seuraavat 135km) alkoi vaikuttaa epävarmalta, jollei suorastaan uhkaavalta. Matkaa jatkaessani hoksasin pian asian, joka motivoi paremmin kuin mikään muu: ei ole vaihtoehtoja – tämä on ainut mahdollisuus. ”Polje poika, polje – ketjua riittää!”
Vaihtoehdottomuus ei ollut vanhempien – tai hallituksen – sanelemaa. Se oli ulkoisista olosuhteista johtuvaa. Ei ollut rahaa – ei ollut liikennettä – ei ollut muuta keinoa päästä eteenpäin. Tuota vaihtoehdottomuutta tai pakkoa voi tietysti kutsua muullakin nimellä: vaikkapa tosiasioiden tunnustamiseksi.
Tätä samaa toivoisi tällä hetkellä kaikilta meiltä suomalaisilta. Ei ole muuta pakkoa kuin se, mikä tulee tosiasioiden tunnustamisesta. Vain keinot voivat vaihdella – onneksi niitä on hiukan enemmän kuin minulla oli, reilut 40v sitten. Mutta sekin opetti.