Mallissa on varmasti viilattavaa myös tulevina vuosina. Sen peruselementit ovat kuitenkin nyt sellaisessa muotissa, että uudistuksen keskeiset tavoitteet on mahdollista saavuttaa – kunhan yhdessä työskennellen saadaan uuden järjestelmän parhaat puolet toteutumaan ja mahdolliset riskit torjutuiksi. Nykyisiä selvästi suuremmat järjestäjät ja rahoittajat, laadulla kilvoittelu sekä potilaan valinnan kunnioittaminen ovat Lääkäriliiton pitkäaikaisia tavoitteita.
Koulutuskysymykset ovat valmistelun kiireessä jääneet kuitenkin liian vähälle huomiolle. Vain osaava ja jatkuvasti täydennyskouluttautuva henkilöstö takaa niin potilaan parhaan hoidon kuin myös kustannustehokkaan toiminnan nyt ja jatkossa.
Lääkäriliiton hallituksen hyväksymä uusi koulutuspoliittinen ohjelma julkaistiin 11.5.2017 pidetyn peruskoulutuksen Lääkärifoorumin yhteydessä. Edellinen ohjelma oli jo neljän vuoden takaa, ja aika oli ajanut sen ohitse. Uusi ohjelma kokoaa yhteen ja päivittää liiton keskeisiä tavoitteita koulutuspolitiikan sektorilla. Linjausten taustalla on liiton pitkäjänteinen ja monipuolinen tutkimustoiminta.
Lääkäriliiton koulutus- ja työvoimapolitiikan tavoitteena on osaava lääkärikunta ja tasapainoinen työvoimatilanne niin alueellisesti kuin erikoisalakohtaisesti. Koulutusmäärien tarkastelu on entistäkin ajankohtaisempaa. Suomalaisten ulkomailla tapahtuva lääketieteen opiskelu on moninkertaistunut muutamassa vuodessa, ja ylivoimaisesti suurin osa näistä ulkomailla opiskelevista ilmoitti syksyllä 2016 tehdyssä kyselyssä suunnittelevansa Suomeen paluuta valmistumisensa jälkeen. Heillekin tulee taata siinä vaiheessa laadukas erikoistumiskoulutus. Nämä suomalaiset tulevat lääkärit on huomioitava omien tiedekuntiemme sisäänottomäärissä – mitä pikemmin, sen parempi. Ulkomailta saapuvat lääkärit huomioiden lähitulevaisuudessa suomalaisille työmarkkinoille arvioidaan tulevan yhteensä noin 900 uutta lääkäriä vuodessa.
Lääkäriliiton koulutus- ja työvoimapolitiikan tavoitteena on osaava lääkärikunta ja tasapainoinen työvoimatilanne niin alueellisesti kuin erikoisalakohtaisesti.
Tiedekuntien sisäänottomäärät ovat myös ja ennen kaikkea opetuksen laatukysymys. Yliopistojen resurssien pienentyessä ja opiskelijamäärien kasvaessa opiskelijoiden ryhmäkoot ovat kasvaneet liian suuriksi, ja esimerkiksi toimenpiteiden kunnollinen oppiminen on haasteellista. Koulutuspoliittinen ohjelma linjaa, että vähentämällä lääketieteen peruskoulutuksen sisäänottoa nykyisestä 750 opiskelijasta enintään 600 opiskelijaan vuodessa voidaan jatkossakin taata laadultaan kansainvälistä vertailua kestävä lääkärien perus- ja erikoistumiskoulutus.
Sosiaali- ja terveysministeriön viime vuonna julkistaman raportin selvityksen mukaan arvioitu erikoislääkärien koulutustarve on noin 600 uutta erikoislääkäriä vuodessa vuoteen 2030 asti. Laadukasta – tai kenties mitään – erikoislääkärikoulutusta ei voida taata ennakoidun suuruiselle vastavalmistuneiden joukolle, ja ylipäätään erikoistumattoman lääkärin rooli tulevassa sotessa on kysymysmerkki.
Sote-uudistuksen tiukat taloudelliset säästötavoitteet eivät ennusta mahdollisuuksia kasvattaa lääkärimäärää palvelujärjestelmässä merkittävästi, pikemminkin päinvastoin. Jo nyt terveyskeskusten lääkärivaje on vain runsaat kolme prosenttia ja keskittyy tietyille, lähinnä syrjäisille alueille. Eri ammattiryhmien välisen työnjaon kehitys ja teknologian huima edistys eivät nekään ennakoi lääkärityövoiman tarpeen kasvua jatkossa. Koulutusmäärien pienentämisellä on kiire.
Koulutusmäärien pienentämisellä on kiire.
Peruskoulutuksen sisällöissä on huomioitava etupainotteisesti palvelujärjestelmän uudistuminen ja lääkärin työkuvan sekä osaamistarpeiden kehitys. Erikoislääkärikoulutus on jatkumo peruskoulutukselle paitsi koulutusmäärien, myös sisältöjen osalta. Koulutuksen laatu ja sen ajantasainen seuranta yliopiston taholta on nostettava johtotähdeksi erikoistumiskoulutuksessa, ja koulutusrahoitus tulee sitoa koulutuksen todennettuun laatuun, palveluntuottajasta riippumatta. Erikoistumiseen suunniteltujen koulutusväylien tulee olla riittävän joustavia yksilöllisten elämäntilanteiden huomioimiseksi, ja mahdollisen valintamenettelyn tulee olla avoin ja tasapuolinen. Lääkäriliitto ei pidä erityistä valintakoetta tarkoituksenmukaisena, ja erikoistumisaikana ja myöhemminkin alan vaihdon on oltava mutkatonta.
Tuleva sote-maailma tarvitsee motivoituneita lääkärijohtajia, jotka ovat hankkineet myös koulutusta tähän rooliin. Hyvä johtaminen on keskeinen tekijä potilaan parhaan hoidon takaamisessa, lääkärien työssä jaksamisessa ja koko työyhteisön hyvinvoinnissa. Työhyvinvointia parantamalla voidaan puolestaan edistää työurien pitenemistä ja siten kokeneen työvoiman ja osaavien lääkärikouluttajien riittävyyttä tulevaisuudessa. Työnantajan roolin tulee korostua täydennyskoulutuksen toteuttamisessa entistä vahvemmin.
Koulutuskysymykset on siis pidettävä vahvasti esillä uutta sote-mallia edelleen kehitettäessä. Kireässäkään kilpailussa koulutuksesta ei saa tulla vain katetta rasittava kuluerä, joka ensimmäisten joukossa karsitaan pois – kuten myös ”tuottavuudeltaan heikot” koulutettavat lääkärit. Tämä edellyttää koulutuksen osalta sekä kannusteita ja velvoitteita tuottajille, mikä lakiluonnosten nykyisissä versioissa on kohtuullisella tavalla huomioitu. Koulutuksen erityisrahoituksen jatkuvalle laskulle ei valitettavasti kuitenkaan näy tällä hetkellä loppua.
Viisas palveluntuottaja voi brändätä laadukkaan koulutustoimintansa vetovoimatekijänä niin työntekijöiden kuin valveutuneiden potilaiden suuntaan. Ilman huippukoulutettuja ammattilaisia ja koulutukseen niveltyvää kansainvälisen tason tieteellistä tutkimusta sote-uudistuksen kovat tavoitteet jäävät saavuttamatta. Tehdään siis osaamisesta ja koulutuksesta uuden soten johtotähti!