Ensimmäinen luettelo on STM:n 15.10. julkistaman Tulevaisuuden sote-keskus -ohjelman tavoiteluettelo, yksittäisillä sanoilla esitettynä. Saatavuudella tarkoitetaan palvelujen yhdenvertaista saatavuutta ja oikea-aikaisuutta. Ennaltaehkäisyllä painotuksen siirtämistä raskaista palveluista ennakoivaan ja ehkäisevään toimintaan. Laadulla palvelujen laadun ja vaikuttavuuden kehittämistä. Yhteentoimivuudella sote-palvelujen yhteensovittamista sekä keskenään että muihin palveluihin. Ja kustannusten kasvua näiden tavoitteiden toteuttamisella uskotaan hillittävän.
Toinen luettelo käsittää Lääkäriliiton 30.10. julkistaman Perusterveydenhuollon pelastamisohjelman linjaukset. Haluamme ensisijaisesti toteutettavaksi terveydenhuollon järjestämisen ja rahoituksen integraation – ns. vertikaalinen integraatio tässä hallinnonuudistusslangissa. Koska terveyskeskuslääkärin vastaanotolle pääsy on yli puolelle väestöstä ongelma, haluamme hoitotakuun nimenomaan lääkärille pääsyyn – hallitusohjelman linjausten mukaan ja viivytyksettä.
Haluamme, että terveyskeskuslääkärin työmäärää rajataan, työn sisältöä kehitetään ja työssä kehittymisen mahdollisuutta tuetaan.
Haluamme myös, että terveyskeskuslääkärin työmäärää rajataan, työn sisältöä kehitetään ja työssä kehittymisen mahdollisuutta tuetaan – sitä tuolla ’työntekijäkokemuksen’ huomioonottamisella tarkoitamme. Vain siten taataan riittävä lääkärimäärä julkisesti rahoitettuun perusterveydenhuoltoon. Ja ilman pitkään samalla paikkakunnalla toimivia, työssään viihtyviä ja sitä kehittäviä lääkäreitä on tyhjä haaveilla hoidon jatkuvuudesta, pitkäaikaisista potilas-lääkärisuhteista.
Satunnaisesti on tullut katsottua suosittua brittiläistä lääkärisarjaa, Doc Martin. Maalaislääkäri, itsenäinen ja itsepäinen toimija. Romanttista? Mutta tuon tyyppisissä kuvioissa olen itsekin toiminut, Suomessa. Eikä siitä ole aikaa kuin vajaa neljännesvuosisata, pienellä kahden lääkärin paikkakunnalla tosin. Kuten kollegan kanssa irvistelimme, ’ankara isä’ ja ’lohduttava äiti’. Mutta toimi. Olisikos sellainen enää mahdollista – tai edes tarkoituksenmukaista? Muissa Pohjoismaissa, erityisesti Norjassa ja Tanskassa, tuntuu olevan.
Mitä suomalaisen terveyskeskuslääkärin työ tänään on? Onko tässä häivähdystäkään hallitusohjelmankin kuuluttamasta asiakaslähtöisestä toiminnasta?
Ja mitä suomalaisen terveyskeskuslääkärin työ tänään on? Pahimmillaan rajallinen resurssi on ohjattu back office -tehtäviin: uusimaan tuntemattomien potilaiden reseptejä, tsekkaamaan jonkun määräämien laboratoriokokeiden tuloksia, tuottamaan pikakonsultaatioita hoitajille heidän vastaanotollaan olevista potilaista, joita itse et koskaan ole nähnyt tai joiden sairaushistoriasta sinulla ei ole hajuakaan. Onko tässä häivähdystäkään hallitusohjelmankin kuuluttamasta asiakaslähtöisestä toiminnasta?
Potilas-lääkärisuhde ei voi syntyä ilman kohtaamista. Kasvokkain.
Eikös lääkäri kuitenkin ole potilaitaan varten? Emmekös me tee työtämme ihmisten auttamiseksi. Voiko sellaista työtä tehdä laadukkaasti ja kestävällä tavalla kohtaamatta potilasta? Potilas-lääkärisuhteesta olen kuullut ”lääkärikoulun alaluokilta” lähtien. Mutta kuten eräs kollega totesi jokunen viikko sitten: potilas-lääkärisuhde ei voi syntyä ilman kohtaamista. Kasvokkain. Banaliteetti – itsestäänselvyys? Toki, mutta taidamme kuitenkin käytännössä olla unohtaneet tuon itsestäänselvyyden. Eikä se suhde muuten välttämättä synny sillä ensimmäisellä kohtaamisella, vaan usein vaatii useamman tapaamisen.
Lääkäriliitossa uskomme – ja uskon vielä itsekin – että terveyskeskukset voidaan pelastaa. Mutta millään yksittäisellä tempulla se ei onnistu. Eikä onnistu mahdollistamatta potilaan ja lääkärin kohtaamista, aitojen ja pitkäaikaisten potilas-lääkärisuhteiden synnyttämiseksi.