Puhe suomalaisen terveydenhuollon tilasta on ollut viimeiset vuosikymmenet ongelmalähtöistä. Terveydenhuollon kustannukset ovat ikääntymisen ja hoitoteknologian kehityksen myötä kasvaneet ja olemme jääneet jälkeen pohjoismaisesta terveydenhuollon rahoitustasosta. Terveydenhuollon menojen BKT-osuus on Suomessa merkittävästi alhaisempi kuin naapurimaissa.
Lääkäriliiton syksyllä 2021 teettämän kyselyn mukaan 67 % vastaajista (n=1003) oli sitä mieltä, että terveydenhuoltoon tulisi käyttää nykyistä enemmän julkisia varoja.
Ongelma on pohjimmiltaan positiivinen: olemme kyenneet parantamaan ihmisten terveyttä ja toimintakykyä ja pidentämään elinikää. Kehitys ei kuitenkaan ole kohdellut kaikkia kansalaisia yhdenvertaisesti, terveyserot ovat kasvaneet ja niiden korjaaminen edellyttää julkisen terveydenhuollon resurssien nostamista pohjoismaiselle tasolle. Tämä tulisi tehdä sote-uudistuksen yhteydessä, mutta nyt näyttää, että uudistuksen aiheuttamat muutoskustannukset vievät tilannetta yhä huonompaan suuntaan. Mikäli tilannetta ei korjata, sote-uudistuksen tavoitteet eivät toteudu.
Lain mukaan julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisvastuu siirtyy hyvinvointialueille 1.1.2023 alkaen. Hyvinvointialueiden rahoitus täsmentyy tulevan kesän aikana, mutta peruslähtökohtana on, että niille osoitetaan sama rahamäärä, jonka kunnat ja kuntayhtymät näihin palveluihin kuluvan vuoden aikana käyttävät. Koska hallintouudistus synnyttää uusia kuluja, tämä on merkittävä ongelma.
Sote-uudistuksen lakiperustelujen mukaan muutos aikaansaa 430-750 miljoonan euron ylimääräiset kustannukset vuodelle 2023. Tämä arvio on mitä suurimmalla todennäköisyydellä alakanttiin. Esimerkiksi Kuntatyönantajien arvio pelkästään palkkaharmonisaation kustannuksista on 680 miljoonaa euroa. Kun tähän lisätään IT- ja muut välttämättömät muutoskustannukset, summa lienee vähintään yhden miljardin euron luokkaa.
Suurin ongelma on rahoituksen riittämättömyys, mutta myös mekanismeihin, joilla rahaa jaetaan, liittyy merkittäviä epäkohtia. Vaikka toisaalta voi ymmärrettävästi ajatella, että suurempi määrä sairauksia edellyttää enemmän rahaa, palkitsee järjestelmä sairaiden – ei tuotetun terveyden – määrästä. Lisäksi malli saattaa johtaa diagnoosikirjausten kasvuun epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Jos menojen kasvuun ei varauduta, seuraukset voivat olla ennakoimattomat
Jos muutoskustannukset tulee rahoittaa raamin sisältä, ei rahaa ole mahdollista säästää muualta kuin palkkakustannuksista. Se tarkoittaisi henkilökunnan – josta jo nyt on pula – lomautuksia tai irtisanomisia. Tästä seuraa julkisesti rahoitettujen ja tuotettujen palvelujen leikkauksia. Terveyspalvelujen kysyntä ei tästä kuitenkaan vähene vaan siirtyy yksityiselle sektorille, joka on jo nyt Euroopan suurimpia. Ja minne siirtyy kysyntä, sinne siirtyy myös henkilökunta.
Lääkäriliitto pitää tällaista suunnittelematonta kehityskulkua epätoivottavana. Hyvinvointialueet voivat pitkällä aikavälillä tehostaa toimintaansa ja niiden pitääkin tehdä niin, mutta ne eivät voi kattaa hallinnollisen muutoksen vaatimia kustannuksia kansalaisten palveluihin tarvittavasta menokehyksestä.
Terveydenhuolto on hyvinvointivaltion ytimessä – sen toimivuus on kansalaisen hyvinvoinnin ensimmäinen edellytys. Julkisen terveydenhuollon tehtävä on taata palvelut kaikille, ja se ei voi sitä tehdä, ellei sillä ole siihen resursseja. Rahaa tarvitaan yksinkertaisesti lisää.
Lisätiedot:
Matias Rantanen, Lääkäriliiton valtuuskunnan puheenjohtaja, 040 720 8308, mjmran@utu.fi
Janne Aaltonen, Lääkäriliiton toiminnanjohtaja, puh. 0451 218989, janne.aaltonen@laakariliitto.fi