Arvoisa opetusministeri Anders Adlercreutz, kunnioitetut kollegat, hyvät naiset ja herrat

Vördade minister, bästa kolleger, mina damer och herrar

Lämpimästi tervetuloa Lääkäripäiville!

Tänä vuonna aloitamme Lääkäripäivät poikkeuksellisesti ilman lääkärikunnan vanhinta. Hyvästelimme elokuussa 30 vuoden arkkiatriuran tehneen Risto Pelkosen – lääkärin ja kollegan, jonka elämäntyöhön kiteytyi se, mitä tämä ammatti parhaimmillaan on: potilaan puolustamista, tieteeseen nojaavaa päätöksentekoa sekä eettistä rohkeutta. Samalla odotamme hetkeä, jolloin tasavallan presidentti myöntää arvonimilautakunnan esityksestä arkkiatrin arvonimen kollegalle, joka seuraa Ristoa lääkärikunnan vanhimpana. Jäsenkunnasta saapuneet yli 450 ehdotusta kertovat siitä, että lääkäriyhteisö ymmärtää arkkiatrin merkityksen. Arkkiatrius ei ole vain kunniarooli. Arkkiatri on moraalinen majakka aikana, jolloin terveydenhuolto on puristuksissa niin taloudellisten, poliittisten kuin inhimillistenkin vaateiden osalta.

Den största administrativa förändringen i Finlands historia, välfärdsområdesreformen, fyllde precis tre år. Sättet att finansiera, leda och styra hälso- och sjukvården har förändrats. Lägesrapporten som statsrådet publicerade i slutet av förra året är en omfattande översikt över det ofullständiga social- och hälsovårdsfältet. Rapporten konstaterar vad vi på fältet redan vet: reformen har visserligen framskridit, men de viktiga målen som satts upp för den och som betonades före reformen förverkligas ännu inte. Tillgången till tjänster har inte förbättrats på önskat sätt, de regionala skillnaderna har inte minskat och det ekonomiska trycket har bara ökat.

Asiat eivät siltikään ole aivan niin huonosti kuin median otsikoiden perusteella voisi luulla. OECD:n juuri julkaistun maaraportin perusteella Suomi käyttää terveydenhuoltoon suurin piirtein saman verran kuin EU-maat keskimäärin, mutta pystyy tällä panostuksella vähentämään enemmän terveydenhuollon keinoin vältettävissä olevaa kuolleisuutta. Suurimmat ongelmamme liittyvät hoidon saatavuuteen ja jatkuvuuteen. Meillä on heti Kreikan jälkeen Euroopan toiseksi eniten tyydyttymätöntä lääketieteellisen hoidon tarvetta, korostuen erityisesti yhteiskunnan huonoimmin pärjäävien kohdalla. Joka viides matalimpaan sosioekonomiseen luokkaan kuuluva raportoi huonosta hoidon saatavuudesta. Kansalaisten luottamusta suomalaiseen terveydenhuoltoon onkin selvästi rapautunut.

Lääkäriliitto on halunnut nostaa terveydenhuollon kehittämiskeskusteluun ratkaisukeskeisiä ehdotuksia, jotka vastaisivat niin potilaiden tarpeisiin kuin lääkäreiden työhyvinvointiinkin.

Koko SOTE-uudistus tähtäsi parempaan potilashoidon integraatioon, perusterveydenhuollon vahvistamiseen ja sen myötä suurempaan kansalliseen yhdenvertaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Onkin ilahduttavaa, että Lääkäriliiton esiin nostama visio: omalääkäri jokaiselle suomalaiselle vuoteen 2030 mennessä, on saanut laajan hyväksynnän viimeisen vuoden aikana. Tutkimusnäyttö osoittaa yksiselitteisesti omalääkärimallin hyödyllisyyden; hoidon jatkuvuus vähentää niin päivystyskäyntejä, erikoissairaanhoidon tarvetta kuin jopa kuolleisuutta. Omalääkärimallin parantama hoidon jatkuvuus on harvinainen win-win-win -ratkaisu, joka samanaikaisesti lisää hoidon jatkuvuutta ja saatavuutta, vähentää hoidon tarvetta ja lisää sekä potilaiden luottamusta terveydenhuoltoon että lääkärien työtyytyväisyyttä. Haluammekin erityisesti kiittää hallitusta 40 miljoonan euron hankerahoituksen myöntämisestä omalääkärimallin kehittämiseen. Tämä on todellinen, konkreettinen teko terveydenhuollon oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden parantamiseksi.

Toinen Lääkäriliiton esillä pitämä asiakokonaisuus, on nykyisen terveydenhuollon rahoitusmallin ongelmallisuus ja erityisesti siihen liittyvä alijäämien kattamisaikataulu. Hyvinvointialueiden rahoitusmalli perustuu historiallisiin kustannuksiin ja väestöpohjaan. Todellisuudessa palvelutarve kasvaa kuitenkin nopeammin kuin rahoitus. Jo mainitun, myös Erholan väliarvioinniksi kutsutun raportin mukaan alueet saivat uudistuksen alussa vähemmän rahaa kuin kunnat olivat sosiaali-, terveys- ja pelastuspalveluihin todellisuudessa käyttäneet. Tästä johtuvan rahoitusvajeen ja kireän alijäämien kattamisaikataulun vuoksi hyvinvointialueet ovat joutuneet sopeuttamaan toimintaansa voimakkaasti ja tavalla, joka kohdistuu yhä useammin henkilöstöön. Siksi näemme nyt YT-neuvotteluita, sijaiskieltoja, vuodeosastojen sulkemisia ja hoitojonojen pidentymistä.

Det är därför välkommet att regeringen har förberett ett förslag där cirka hälften av områdena kommer att beviljas extra tid för att täcka underskotten. Tyvärr räcker detta inte, eftersom även de övriga välfärdsområdena behöver mer tid. Det finns också annat i finansieringsmodellen som behöver korrigeras: man ska kunna lita på de data som ligger till grund för finansieringen, såsom diagnosregistreringen. Datavalideringen bör satsas på både inom områdena och inom Institutet för hälsa och välfärd. Dessutom bör finansieringsmodellens incitament förbättras med nya element.

Rahanjaosta myös eri sektoreiden, ei ainoastaan alueiden välillä on syytä käydä kattava julkinen keskustelu. Sosiaalitoimen, erityisesti ikääntyvien ihmisten, palveluiden rahoituksen kasvu suhteessa terveydenhuollon kustannuksiin on ollut voimakasta. Viime vuosina sosiaalihuollon kustannusten suhteellinen kasvu on ollut tuplasti nopeampaa kuin terveydenhuollon. Ongelma on visainen ratkaistava aikana, jolloin vanhusväestömme määrä kasvaa aina vuoteen 2070 asti. On silti selvää, että mikäli meillä halutaan säilyttää pohjoismaista tasoa oleva terveydenhuolto, on sosiaalihuollon ja terveydenhuollon kustannuksista pystyttävä keskustelemaan myös erillään toisistaan. Terveydenhuollon rahoitusta pienentämällä ei voida, eikä pidä, kattaa sosiaalitoimen kustannusten kasvua.

Kysymys rahoituksen riittävyydestä kytkeytyy tiukasti keskusteluun julkisesta palveluvalikoimasta ja priorisoinnista. Loppuvuodesta oli lausuntokierroksella hallituksen ehdotus palveluvalikoiman periaatteista, joiksi katsottiin tarveperiaate, turvallisuus, vaikuttavuus ja kustannusvaikuttavuus sekä läpileikkaavina yhdenvertaisuus ja ihmisarvon loukkaamattomuus.

Hallituksen tekemä esitys ei ole pelkästään tekninen lakimuutos. Sen myötä viimein tunnustetaan, että emme voi luvata kaikkea kaikille. Tämä totuus on poliittisesti vaikea, mutta lääkäreille se on ollut arkipäivää jo pitkään. Kun vastaanotolla valitaan, kuka pääsee tutkimuksiin tänään ja kuka odottaa, priorisoidaan. Kun lääkäri päättää, käytetäänkö määrärahoja kalliiseen hoitoon tälle potilaalle vai toista kallista hoitomuotoa tarvitsevalle, hän priorisoi.

Priorisointikeskustelu vaatii ennen kaikkea lujaa luottamusta kansalaisten, terveydenhuollon ammattilaisten ja poliitikkojen kesken. On tärkeää, että keskustelu käydään avoimesti. Jos yhteiskunta ei määrittele, mitä pidämme tärkeänä, priorisointi tapahtuu sattumalta, jonojen ohjaamana ja yksittäisten ammattilaisten harteilla – ja yksittäisen ammattilaisen arvojen ja ammattitaidon pohjalta. Tämä ei ole eettisesti eikä juridisesti kestävää. Siksi Lääkäriliitto vaatii, että palveluvalikoima ja priorisointi rakennetaan avoimesti, näyttöön perustuen ja parlamentaarisesti hyväksyttyjen periaatteiden varaan. Yksittäisen lääkärin ei pidä joutua kantamaan tätä vastuuta yksin. Julkisen palveluvalikoiman määrittämiseen ja jalkauttamiseen tarvitaan terveydenhuoltomme johtajaylilääkäreitä, joiden rooliin ja tehtäviin nämä jo nyt kuuluvat terveydenhuoltolain pykälän 57 mukaan. Tätä tulisi edelleen lainsäädännöllisesti tarkentaa ja täsmentää tavalla, jossa huomioidaan 22:n eri hyvinvointialueen hyvin erilaiset organisaatiorakenteet.

Läkarförbundet har länge efterlyst utarbetandet av en långsiktig hälso- och sjukvårdsplan som överskrider valperioder. Försvaret har en försvarsstrategi. Energin har en energistrategi. Men hälso- och sjukvården, som använder en fjärdedel av statsbudgeten och som berör alla finländare, lever kortsiktigt på årsbudgetarnas och regeringsprogrammens nåd. Detta är både ohållbart och dyrt.

Tarvitsemme parlamentaarisen sosiaali- ja terveyssopimuksen: yhteisen näkemyksen siitä, kuinka paljon Suomi käyttää terveyteen, mihin se käytetään ja millä periaatteilla palveluja priorisoidaan. Ilman tätä jokainen hallitus perii edeltäjänsä ongelmat ja lisää niihin omansa.

Osana suunnitelmaa on tietysti mielekästä puhua eri terveydenhuollon osaajien tarpeesta, työnjaosta ja siten myös koulutusmääristä. Jo aiemmin viittasin OECD:n maaraporttiin Suomen terveydenhuollon tilasta. Sen mukaa Suomessa on keskimäärin Pohjoismaita enemmän hoitajia ja vähemmän lääkäreitä. Oman ongelmansa tilastoon tuovat kuitenkin eri kriteerein lasketut lääkärimäärät sekä tietysti myös Euroopan sisällä hyvinkin vaihtelevat työnkuvat eri ammattiryhmien välillä.

Mistä me puhumme, kun puhumme koulutusmääristä?

Ensisijaisesti pyrimme ratkaisemaan julkisen perusterveydenhuollon hoidon saatavuuden ongelmaa sekä työvoiman alueellista jakautumista. Vuonna 2024 laillistettiin 1148 lääkäriä. Heistä 35 % valmistui EU- tai ETA-maista, 4 % näiden maiden ulkopuolelta ja Suomesta 61 %. Tämä kertoo työmarkkinoiden kansainvälistymisestä, mutta myös siitä, että oman koulutuksemme lisäksi ulkomailta valmistuu jo kahden tiedekunnan verran lääkäreitä. Samalla tiedämme, että nykyisillä koulutusmäärillä vuosittain valmistuu noin 350 lääkäriä enemmän kuin jää eläkkeelle.

Ilmassa on tällä hetkellä kuitenkin useita muitakin kysymyksiä, jotka vaikuttavat ajatuksiimme lääkäreiden määrästä: Osa-aikatyötä tekee noin 35 % perusterveydenhuollon lääkäreistä. On hyvä pohtia, mitä se tarkoittaa lääkärimäärän kannalta, ja toisaalta mitä se kertoo lääkärien työn kuormittavuudesta. Entä miten tekoälyn yleistyvä käyttö näkyy lääkärin työssä ja palvelujen tarjonnassa? Vuosi 2024 oli ensimmäinen, jolloin julkisen puolen lääkärimäärä ei kasvanut, vaikka yli 1000 uutta kollegaa valmistui – yksityisen terveydenhuollon vetovoima on kiistatta kasvanut. Samaa tahtia ovat yleistyneet hyvinvointialueiden yhteistoimintaneuvottelut: Lääkärilehden koosteen mukaan kyseenalaisessa kärjessä ovat Varsinais-Suomi 19 ja Pohjois-Pohjanmaa 18 YT-neuvottelulla, joiden sisältö toki alueittain on vaihdellut. Selvää joka tapauksessa on, että vaikka julkisella puolella olisi tarvetta henkilöstölle, rahaa sen palkkaukseen ei kuitenkaan ole.

Suurin kysymys liittyykin poliittiseen valintaan siitä, kuinka paljon rahaa suomalaiseen terveydenhuoltoon tulevaisuudessa käytetään. Tämä on elintärkeää myös koulutusmääristä keskusteltaessa, sillä lääkäreiden ja muiden terveydenhuollon ammattilaisten palkkakulut muodostavat lähes 70 % terveydenhuollon menoista. Niinpä myös lääkäreiden määrä ja terveydenhuollon kustannukset kulkevat käsi kädessä. Toinen tätä oleellisesti sivuava kysymys on, haluammeko tehdä selvän palveluorganisaatiomuutoksen julkisesta terveydenhuollosta kohti yksityistä ja nimenomaan koulutuksen keinoin? Tämä on aihe, josta tulisi käydä julkista keskustelua.  Suomalaisen terveydenhuollon kustannusvaikuttavuus on pitkään perustunut siihen, että vaikka julkisen tuotannon tehokkuus suoritteiden valossa ei näyttäydy yhtä hyvin viritetyltä kuin yksityisen, on siellä keskitytty kustannusvaikuttaviin hoitoihin. Meidän pitää pystyä tekemään toimenpiteitä, jotka parantavat julkisen sektorin suoritepohjaista tehokkuutta ja yksityisen sektorin osalta taas annetun hoidon vaikuttavuutta.

Erittäin suuri kysymys koulutuspoliittisesti on myös tulevien erikoislääkäreiden määrä. Edelleen noin 80 % lääkäreistä erikoistuu jollekin 50 erikoisalasta. Yksi keskusteltava asia on se, kuinka erikoistumista eri aloille tulisi ohjata. Meillä on nyt erittäin suosittuja aloja, kuten gastrokirurgia, mutta samanaikaisesti myös tarpeeseen nähden erittäin vähän valittuja aloja, kuten psykiatria. Porkkana toimii yleensä paremmin kuin keppi. Olisi siis aika miettiä erilaisten positiivisten kannusteiden mahdollisuutta pula-alojen henkilökuntapulan lievittämiseen.

Tässä suhteessa ongelmana on myös nykyinen yhteishakumenettely, joka toki on ratkaissut ongelman, jota vuonna 2018 lähdettiin korjaamaan. Lääkikseen päädytään enemmän suoraan lukiosta ja opiskelijamäärä kansallisesti eri tiedekuntien välillä on tasoittunut. Tämä on kuitenkin myös johtanut siihen, että väkirikkaan Uudenmaan lahjakkaat nuoret muodostivat vuonna 2024 Kuopion opiskelijoista 35 % ja Oulusta 20 %. Tämä on puolestaan johtanut sekä Kuopiossa että Oulussa uuteen ongelmaan eli pulaan eri alojen erikoistuvista lääkäreistä. Tämä on ehdottomasti asia, jota tulisi myös kansallisesti pohtia.

Koulutuskysymykset nivoutuvat saumattomasti kysymyksiin terveydenhuollon organisoitumisesta ja tavoitteista. Niinpä sanonkin: koulutuspolitiikan ei tulisi olla terveyspolitiikan korvike, tässäkin asiassa tarvitaan ennen kaikkea luottamusta ja yhteistyötä.

Ärade minister, bästa kolleger,

vi lever i en svår och osäker tid. Men för oss pragmatiska finländare är det i bästa fall också en möjlighet. Vi har alla forskningsdata och all praktisk erfarenhet som behövs för att visa oss den riktning vi bör sträva mot. Frågan är bara om det finns politiskt mod och vilja i vårt land att genomföra nödvändiga reformer – och framför allt vilja och förmåga att göra det tillsammans, även i samråd med yrkespersoner.

Lääkärikunta on valmis kantamaan vastuunsa. Haluankin kiittää lääkärikuntaa siitä sitkeästä, neuvokkaasta ja vastuullisesta tavasta, jolla olette ottaneet vastaan suuren järjestelmämuutoksen. Nyt edellytämme, että myös yhteiskunta tekee niin.

Lääkäripäivien järjestäminen on aina kova ponnistus. Ensi vuonna meillä on ilo tehdä tätä täydennyskoulutustapahtumaa kumppaneina Duodecimin kanssa.

Nyt haluan kuitenkin suuresti ja ensisijaisesti kiittää Lääkäriliiton toimiston ohella Messukeskuksen henkilökuntaa erinomaisesta työstä. Lämmin kiitos myös ohjelmaryhmän Finska Läkaresällskpetille ja Duodecimille rakentavasta ja innostavasta yhteistyöstä.

Toivotan teille kaikille antoisia Lääkäripäiviä.

Jag önskar er alla riktigt givande Läkardagarna.