Norjassa perusterveydenhuollon järjestelmäuudistus tehtiin vuonna 2001 ja pian sen jälkeen uudistettiin erikoissairaanhoidon palvelujärjestelmä. Tanskassa tehtiin kerralla sekä kuntauudistus että terveydenhuollon rakenneuudistus vuonna 2007.
Siinä kuntien määrä tiputettiin lähes 300:sta alle sataan ja maa jaettiin viiteen terveydenhuollon järjestämispiiriin. Ne vastaavat erikoissairaanhoidosta alueellaan ja neuvottelevat ammatinharjoittajalääkärien työsuhteen ehdot perusterveydenhuollossa. Sosiaalihuolto jäi kuntiin.
Ruotsissa vårdval–järjestelmä eli potilaan vapaa valinta ja tuottajien yhdenvertainen kohtelu alkoi Hallandissa vuonna 2007, Tukholmassa 2008 ja koko maassa se tuli pakolliseksi 2010.
Kaikissa näissä maissa on uudistuksen yhteydessä ja sen jälkeen ollut paljon polemiikkia sekä tarvetta tehdä lisätoimia uudistuksen onnistumisen varmistamiseksi. Yksikään maa ei ole lähtenyt pakittamaan aikaan ennen uudistusta.
Yksikään maa ei ole lähtenyt pakittamaan aikaan ennen uudistusta.
Suomessa on enenevästi valmiutta pakittaa jo ennen uudistuksen toteutumista.
Suomessa ei tarvitse nähdä vaivaa löytääkseen tahon, joka näkee suunnitellussa sote-uudistuksessa uhkaa. Ja kyllä tähän muutokseen liittyy uhkia – riippumatta esityksestä.
Mutta entä jos meillä olisi toinen malli nyt käytössä ja ehdotettaisiin uudeksi meidän nykyistä toimintamallia? Uhkana nähtäisiin suuri eriarvoisuus - vähävaraisten, eläkeläisten ja työttömien ongelmat saada tarvitsemiaan palveluita.
Organisatorinen hajanaisuus kirvottaisi puheet hallinnon paisuttamisesta ja himmeleistä, kun 300 kuntaa, 160 kuntayhtymää ja 20 sairaanhoitopiiriä kukin alkaisi hallinnoida kokonaisuutta toisistaan erillään. Rahoitus olisi suuri ongelma, koska sitä ei koordinoisi kukaan ja asiakasmaksujen pelättäisiin nousevan.
Potilaan valinta on muodostunut nyt sloganiksi sekä vastustajien että kannattajien puheissa. Mistä lopulta on kysymys?
Lähipalveluissa eli perusterveydenhuollossa potilaalle luodaan mahdollisuus valita palveluntuottaja, jonka omistuspohja voi olla muukin kuin kunnallinen. Meillä on nyt 3800 terveyskeskuslääkäriä ja lisäksi 2000 nyt yksityisellä ja työterveyshuollossa sitä työtä tekevää. Saatavuus paranisi varmasti. Ja odotus vähenisi.
Potilaan valinnan vastustaminen ei ole tätä päivää.
Potilaan valinnan vastustaminen ei ole tätä päivää. Sen avaaminen ilman säätelyä ei sekään ole tätä päivää.
Yksityistäminen ja yhtiöittäminen ovat myös muodostuneet sloganeiksi. Terveydenhuoltoa ei olla yksityistämässä. Se edellyttäisi, että julkinen järjestäjä toteaisi, että (perus)terveydenhuolto ei kuulu sille lainkaan ja siten markkinat saavat sen jatkossa hoitaa. Näinhän ei ole tapahtumassa. Rahoitus on jatkossakin julkista ja se kerätään veroilla. Järjestäminen on demokraattisesti valittavien maakuntien vastuulla. Ollaan termeissä tarkkoja.
Yhtiöittäminen ei ole yksityistämistä. Sillä pyritään varmistamaan toimijoiden välinen kilpailuneutraliteetti, mikä sinällään on hyväksyttävää. Jos siis julkinen toimija on kilpailluilla markkinoilla, yhtiöittäminen turvaa tasapuolisen kohtelun. Julkiselle lähipalvelulle se on suuri muutos ja aiheuttaa ymmärrettävästi huolta. Kunnilla on jo nyt omia yhtiöitään, joten aivan uutta se ei olisi.
Jos toimintoja ei yhtiöitettäisi, niin johtaisiko se määritettävien tuottamiskorvausten tasoon korottavasti? Ketä siis yhtiöittäminen palvelee – maakuntaa ja sen veronmaksajia vai tuottajia?
Termi pakkoyhtiöittäminen tekee saman negatiivisen mielleyhtymän kuin pakkoruotsi. Ei maistu. Ja kiireessä tehtynä se on ongelmallista, mutta miten turvata kilpailuneutraliteetti muilla keinoin on jäänyt keskusteluissa esittämättä.
Suomi on jo nyt yli kymmenen vuotta naapureitaan jäljessä terveydenhuoltonsa uudistamisessa. Tarvitsemme uudistusta. Ei ole enää syytä palata lähtöruutuun.
Resurssit kannattaa ottaa täysimääräisesti käyttöön, jolloin loppuu puhe lääkäripulastakin. Lääkäripula on terminä ollut valheellinen lyömäase Lääkäriliittoa ja lääkäreitä kohtaan.
Enää ei ole paluuta takaisin lähtöruutuun uudistuksen kaikkien periaatteiden osalta. Unohdetaan sloganit. Niillä eri osapuolet vain jarruttavat uudistusta.
Maassa, jossa suurimman puolueen kannatus on alle 20 prosenttia, täytyy rakentaa yhdessä. Uudistus, jonka toteuttaminen edellyttää kymmenen vuoden kehitystyötä, täytyy tehdä yhdessä.
Koetetaan löytää yhteiset nimittäjät ja määrittää yhdessä yli puoluerajojen niiden toteutuksen aikataulu tavalla, että vaalikuumeetkaan eivät etäännytä tavoitteesta. Ongelmat on jo kukin huutanut esiin, etsitään tästä eteenpäin ahkerammin ratkaisuja. Niin moneen esitettyyn ongelmaan ne ovat jopa ilmeisiä.