Syöpähoitojen osalta on käyty julkisestikin keskustelua, milloin olisi viisaampi lopettaa raskaat hoidot ja siirtyä oireenmukaiseen hoitoon. Ihmiset tuntuvat ymmärtävän järjellä asian, mutta jos tilanne on ajankohtaisena omalla kohdalla, asia voi näyttäytyä eri tavalla. Tunteita kun ei voi kontrolloida järjellä. Tilanteet ovat potilaskontakteissa aina yksilöllisiä. Aktiivihoidoista luopumisesta käytävä keskustelu ei liene niitä helpoimpia lääkärin tehtäviä. Syöpähoitojen jatkamista on kuitenkin usein pohtimassa hoidon kohde eli potilas itse.
Omaisilla on raskaampi rooli, jos he joutuvat pohtimaan, mitä toinen olisi halunnut. Jos paranemisen todennäköisyys on suuri, on hoitolinjan asettaminen ja päätöksenteko selkeää. Jos hyvin sairas, iäkäs potilas on hoidon kohteena, tulee aina pohdittavaksi voiko hoidosta olla jopa enemmän haittaa kuin mahdollista hyötyä.
Keskusteleminen on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa on kohdata tunteita.
Jos asiasta keskusteleminen koetaan vaikeaksi, niin vielä vaikeampaa on kohdata tunteita. Iäkkään, mutta hyvin aktiivista elämää viettäneen seniorin äkillinen sairauskohtaus voi olla omaisille suuri järkytys. Ovatko omaiset omien pelkojensa ja huoliensa keskellä kyvykkäitä pohtimaan hoitolinjauksia? Pelkäävätkö puolestaan lääkärit ikärasistin leimaa? Entäpä jos sairauskohtauksen saanut henkilö ei olekaan iäkäs, mutta realistiset mahdollisuudet hoidon onnistumiselle ovat hyvin olemattomat?
Erityisesti päivystyksessä tulee kiperiä tilanteita, kun päätös hoidon antamisesta pitää tehdä nopeasti. Päivystyspisteiden ollessa entistä harvemmassa tuodaan potilaita yhä laajemmalta alueelta. Taustatietoja ei aina ole riittävästi saatavilla. Tehdäänkö päivystyksessä ”turhia” hoitoja? Ja mikä on turha hoito, mietitäänkö vain kustannustehokkuutta?
Kardiologit ovat toisinaan saaneet arvostelua hoitaessaan invasiivisesti hyvin iäkkäiden ihmisten sydäntapahtumia. Mutta mitä muuta he voisivat tehdä kuin hoitaa, jos päivystykseen tuodaan esimerkiksi pitkälle edennyttä dementiaa sairastava infarktipotilas tai tahdistinta tarvitseva rytmihäiriöpotilas? Erityisesti jos mitään tietoa hoidon linjauksista tai hoitotahdosta ei ole tuossa tilanteessa tiedossa.
Päivystyspoliklinikka ei ole oikea paikka hoitotahdon tekemiseen.
Hoitotahto ja hoidon rajaukset pitäisi olla pohdittu ja keskusteltu sekä myös kirjattu etukäteen. Päivystyspoliklinikka ei ole oikea paikka sellaisten tekemiseen. Siviilielämässä ikäviin tapahtumiin varaudutaan ottamalla erilaisia palo-, varkaus-, ym. vakuutuksia. Terveyden saralla pitäisi itse kunkin laittaa omat paperinsa kuntoon. Impulssi tämän tekemiseen voisi tulla omalta hoitavalta lääkäriltä. Tavallisella kontrollikäynnillä, minkä tahansa sairauden takia, voisi lääkäri ystävällisesti muistuttaa omaKannasta ja siellä olevien asioiden hoitamisesta.
Ennen potilaiden muistuttamista hoitotahdon tekemisestä, lääkärin on itsensä syytä kirjautua omaKantaan ja tutustua asiaan sekä tehdä oma tahdonilmauksensa. Tällöin huomaa konkreettisesti, että asia ei ole ihan läpihuutojuttu, vaan vaatii pohtimista. Mitä minä itse asiassa haluan?
Valviran sekä Lääkäriliiton sivuilla on hyvää tietoa. Suosittelen jokaista kollegaa, iästä riippumatta, laittamaan omaKantaan hoitotahtonsa kuntoon ja sen jälkeen kehottamaan omia potilaitaan toimimaan samoin. Varautuminen on viisautta ja huomaavaista myös omaisia ajatellen. Heidän roolinsa on helpompi, kun hoitotahto on tarvittaessa tiedossa.