Pelastetaan ihmisiä – ei henkiä

Se, että anestesiologit hengenpelastamisen ammattilaisina ovat aktivoituneet vaatimaan keskustelua hoidon järkevyydestä, elämänlaadusta ja turhien hoitojen karsimisesta on erittäin arvokasta.

Kurssikaverillani Stepani Bendelillä ja minulla ei ollut opiskeluaikana juurikaan yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Hän oli dynaaminen akuuttilääkäri, terävä ja nopea toimissaan ja ajatuksissaan – minun sieluni oli jo tuolloin umpikonservatiivi, pysyttelin mielummin vähän sivussa ja pohdiskelin.

Mutta nyt, parinkymmenen lääkärivuoden jälkeen huomasin lääketieteen aviisia lueskellessani, että olemme täsmälleen samaa mieltä tärkeästä asiasta: Stepani pystyy työssään käyttämään erittäin kalliita masiinoja ja tekemään temppuja, joilla mahdottomaltakin näyttävässä tilanteessa potilas pysyy hengissä. Hänen mielestään keskustelu siitä, ketä pitäisi hoitaa ja saavutetaanko hoidolla elämänlaatua on Suomessa kuitenkin täysin käymättä. Kaikkien konstien käyttäminen pelastaa henkiä, mutta aiheuttaa äärimmäistä kärsimystä.

Olen pohtinut tätä aihetta kuntoutuslääkärin työssä usein. Se tulee mieleeni aina, kun näen pelastushelikopterin pörräävän taivaalla. Meillä on erittäin hienoksi viritetty akuuttihoito, joka saapuu paikalle nopeasti eikä potilas menehdykään vaikeaan sairauskohtaukseen tai vammaan. Sekä lääkäreiden että kansalaisten mielestä rahaa pitää laittaa siihen, että apu on hätätilanteessa aina lähellä ja sairaaloissa on kaikki uusimmat akuuttihoidon fasiliteetit. Kuuntelemme mielellämme kertomuksia siitä, kuinka monta ihmishenkeä enemmän pelastettiin uuden kopterin tai vempaimen avulla.

Me haluamme kuitenkin sulkea silmämme siltä tarinalta, joka tapahtuu sen jälkeen, kun henki on pelastettu ja vaikeasti vammautunut ihminen lähetetään jatkohoitopaikkaan. Ehkä terveyskeskuksen vuodeosastolle, hoitokotiin tai omaisten hoiviin. Kuinka moni meistä on tavannut perheenisän, jonka nelikymppinen vaimo jäi henkiin vaikeasta aivovauriosta; ei puhu, mutta istuu silmät auki ja kuola valuen hoitokodin aulassa. Mies kertoo, että hän ei uskalla tuoda perheen pieniä lapsia katsomaan äitiä eikä toisaalta voi valehdella, että äiti on kuollut. Missä äiti siis on? Mies haluaisi jatkaa elämää ja löytää uuden puolison ja äidin lapsilleen, mutta suku syyllistää; miksi et käy katsomassa vaimoasi? Hylkäsit hänet heti, kun hän sairastui.

Olemmeko ylpeitä siitä, että pelastimme äidin hengen?

Ymmärrän, että akuuttihoidossa toimivan kollegan on mahdotonta tietää potilaan ennuste hätätilanteessa toimiessaan. Hän tekee parhaansa omalla ammattitaidollaan. On kuitenkin varmasti paljon tilanteita, joissa tiedämme lopputuloksen toivottomaksi, mutta emme silti lopeta hoitoa emmekä keskustele rehellisesti omaisten kanssa tilanteesta. Tästä kirjoitti taannoin toinen anestesiologi, Heikki Laine pohtiessaan, onko eutanasia villakoiran ydin. Kärsimystä ylläpitävän tai sitä pitkittävän hoidon lopettamiseksi ei ole tiettävästi kukaan tehnyt lakialoitetta.

Se, että anestesiologit hengenpelastamisen ammattilaisina ovat aktivoituneet vaatimaan keskustelua hoidon järkevyydestä, elämänlaadusta ja turhien hoitojen karsimisesta on erittäin arvokasta. Heillä on auktoriteettia ja rohkeutta. Yksi anestesiologi on jopa Lääkäriliiton toiminnanjohtaja. Uskon, että yhdessä voimme vaikuttaa siihen, että tulevaisuudessa hoidon tuloksista ei enää kerrota pelastettuina ihmishenkinä, vaan sen perusteella, kuinka moni pelastetuista palasi kotiin puolisonsa viereen, ei täysin terveenä, mutta kommunikointi- ja toimintakykyisenä.

Takaisin