Pelastetaan ihmisiä – ei henkiä

Johanna Rellman

Se, että anestesiologit hengenpelastamisen ammattilaisina ovat aktivoituneet vaatimaan keskustelua hoidon järkevyydestä, elämänlaadusta ja turhien hoitojen karsimisesta on erittäin arvokasta.


Kurssikaverillani Stepani Bendelillä ja minulla ei ollut opiskeluaikana juurikaan yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Hän oli dynaaminen akuuttilääkäri, terävä ja nopea toimissaan ja ajatuksissaan – minun sieluni oli jo tuolloin umpikonservatiivi, pysyttelin mielummin vähän sivussa ja pohdiskelin.

Mutta nyt, parinkymmenen lääkärivuoden jälkeen huomasin lääketieteen aviisia lueskellessani, että olemme täsmälleen samaa mieltä tärkeästä asiasta: Stepani pystyy työssään käyttämään erittäin kalliita masiinoja ja tekemään temppuja, joilla mahdottomaltakin näyttävässä tilanteessa potilas pysyy hengissä. Hänen mielestään keskustelu siitä, ketä pitäisi hoitaa ja saavutetaanko hoidolla elämänlaatua on Suomessa kuitenkin täysin käymättä. Kaikkien konstien käyttäminen pelastaa henkiä, mutta aiheuttaa äärimmäistä kärsimystä.

Olen pohtinut tätä aihetta kuntoutuslääkärin työssä usein. Se tulee mieleeni aina, kun näen pelastushelikopterin pörräävän taivaalla. Meillä on erittäin hienoksi viritetty akuuttihoito, joka saapuu paikalle nopeasti eikä potilas menehdykään vaikeaan sairauskohtaukseen tai vammaan. Sekä lääkäreiden että kansalaisten mielestä rahaa pitää laittaa siihen, että apu on hätätilanteessa aina lähellä ja sairaaloissa on kaikki uusimmat akuuttihoidon fasiliteetit. Kuuntelemme mielellämme kertomuksia siitä, kuinka monta ihmishenkeä enemmän pelastettiin uuden kopterin tai vempaimen avulla.

Me haluamme kuitenkin sulkea silmämme siltä tarinalta, joka tapahtuu sen jälkeen, kun henki on pelastettu ja vaikeasti vammautunut ihminen lähetetään jatkohoitopaikkaan. Ehkä terveyskeskuksen vuodeosastolle, hoitokotiin tai omaisten hoiviin. Kuinka moni meistä on tavannut perheenisän, jonka nelikymppinen vaimo jäi henkiin vaikeasta aivovauriosta; ei puhu, mutta istuu silmät auki ja kuola valuen hoitokodin aulassa. Mies kertoo, että hän ei uskalla tuoda perheen pieniä lapsia katsomaan äitiä eikä toisaalta voi valehdella, että äiti on kuollut. Missä äiti siis on? Mies haluaisi jatkaa elämää ja löytää uuden puolison ja äidin lapsilleen, mutta suku syyllistää; miksi et käy katsomassa vaimoasi? Hylkäsit hänet heti, kun hän sairastui.

Olemmeko ylpeitä siitä, että pelastimme äidin hengen?

Ymmärrän, että akuuttihoidossa toimivan kollegan on mahdotonta tietää potilaan ennuste hätätilanteessa toimiessaan. Hän tekee parhaansa omalla ammattitaidollaan. On kuitenkin varmasti paljon tilanteita, joissa tiedämme lopputuloksen toivottomaksi, mutta emme silti lopeta hoitoa emmekä keskustele rehellisesti omaisten kanssa tilanteesta. Tästä kirjoitti taannoin toinen anestesiologi, Heikki Laine pohtiessaan, onko eutanasia villakoiran ydin. Kärsimystä ylläpitävän tai sitä pitkittävän hoidon lopettamiseksi ei ole tiettävästi kukaan tehnyt lakialoitetta.

Se, että anestesiologit hengenpelastamisen ammattilaisina ovat aktivoituneet vaatimaan keskustelua hoidon järkevyydestä, elämänlaadusta ja turhien hoitojen karsimisesta on erittäin arvokasta. Heillä on auktoriteettia ja rohkeutta. Yksi anestesiologi on jopa Lääkäriliiton toiminnanjohtaja. Uskon, että yhdessä voimme vaikuttaa siihen, että tulevaisuudessa hoidon tuloksista ei enää kerrota pelastettuina ihmishenkinä, vaan sen perusteella, kuinka moni pelastetuista palasi kotiin puolisonsa viereen, ei täysin terveenä, mutta kommunikointi- ja toimintakykyisenä.

Keskustele

Keskustelu

  • Arja Keskinen-Ruoppila 21. 02. 2017 15:47

    Hyvä! Eutanasia-aloite virittää nyt keskustelun monille tärkeille sektoreille. Jos ihmisille kerrotaan ylläkuvatun kaltaisia realistisia esimerkkejä, se innoittaa tekemään kirjallisia hoitotahtoja.

  • Satu Pokkinen 21. 02. 2017 17:08

    Olen itse painiskellut samojen ristiriitaisten ajatusten kanssa. Koska olen tehnyt töitä sekä akuutti tilanteissa anestesiogina leikkaussalissa että pitkittyneen kivun parissa kipupoliklinikalla, olen useinkin miettinyt tekojemme järkevyyttä. Asioista keskusteleminen ennalta helpottaisi päätöksen tekoa hätätilanteessa.

  • Hämmästynyt 16. 03. 2017 10:27

    Hämmentävä avaus neurologilta joka työskentelee aivovammaisten parissa. Vaikka kyseessä toki vain keskustelun avaus, kuitenkin sama henkilö käyttää puheenvuoroja, joissa vähättelee aivovammoja, viittaa heidän olevan lähinnä työn vieroksujia. Aivovammoista tiedetään aivan liian vähän ja toisaalta laadukkaat hoidot ovat saaneet aivan uskomattomia tuloksia pitkäjänteisyydellään (viit. esim. Validia- kuntoutuksen ammattitaito). Mikkäli tässä esimerkin tilanteessa olisi päätös jätetty esim. kirjoittajan ammattitaidon tai läheisten tuskan käsiin, olisi kyseessä epäinhimillinen rikos. Huomioitavaa on että akuuttitilanteessa lähes aina läheiset ovat shokissa ja näinollen täysin kykenemättömiä tekemään mitään tällaisia päätöksiä. Ensiavun tehtävä tulee aina olla pelastaa ihmishenki mikäli mahdollista. Kyseisen ajatuksen omaavan lääkärin koko eettistä lääkärilupausta voi ja pitää kyseenalaistaa. Toisaalta, kun on avoimesti tiedossa kirjoittajan yhteys/suhtautuminen vakuutuslääketieteeseen, on ymmärrettävää, että esimerkin tapaus on iso kustannuserä vakuutusyhtiölle.

  • Elämää ja vammautumista monelta kantilta ja roolista katsellut 02. 04. 2017 13:56

    Voi hyvä Johanna Rellman, sanooko teidän lääkärin etiikkanne todella, että kaiken pitää olla vain hyvää ja kaunista? Mielestänne siis hoitokodissa silmät auki istuva, kuolaava potilas ei ole hyväksyttävä näky kenellekään, ei lääkärille eikä omaisille. Luulin, että jako rujoihin ja voimissaan oleviin, kelvollisiin ja kelvottomiin eläjiin jäi natsi-Saksan aikakauteen. Elämä sinänsä ei siis mielestänne ole arvokasta, vaan vain tuottavuuden ja tehokkuuden nimiin valjastettu elämä on säilyttämisen arvoista? On todelle surullista, että te, Johanna Rellman, aivovamma-, syv- ja kuntoutuslääkärinä pelkäätte, halveksitte ja inhoatte pyörätuolissa olevaa kuolaavaa vammautunutta. Teille hän ei näköjään ole enää arvokas ihminen, vaan yhteiskunnan kallis siipiveikko, joka olisi kaikkien kannalta edullisinta raivata pois näkyviltä, pois maailmasta kuluttamasta teille näköjään kovin arvossaan olevaa materiapääomaa. On todella surullista, että teillä, Johanna Rellman, ei aivovamma – kuntoutuslääkärinä ole taitoa eikä näköjään haluakaan auttaa omaisia kohtaamaan muuttunut, vammautunut läheinen. Ei näköjään liioin mitään käsitystä siitä, että läheisten läsnäololla on kuntoutuksessa ratkaiseva merkitys. Lopuksi totean, että (ilmeisesti ette tätä tiedä), esimerkkinne nelikymppinen perheenisä saa kyllä yksipuolisella hakemuksella nopeasti avioeron. Näin toki monien aivovammautuneiden läheiset (valitettavasti?) tekevätkin kun eivät kestä muuttunutta puolisoaan. Lapsille vammautunut vanhempi on kuitenkin aina äiti tai isä eikä häntä pitäisi piilottaa lapsilta. Lapset osaavat kohdata tosi luontevasti vaikeatkin asiat, kun heidät siihen osataan oikein ohjata. Vastuu näistä kohtaamisista on sairaalan henkilökunnalla ja paljolti kiinni ylilääkärin asenteesta ja ohjauksesta. Kuntoutuslääkärinä ei liene mieleenne tullut, että esimerkkitapauksessanne kuntoutumista edesauttavaa voisi olla se, että lapset pääsevät vammautuneen vanhempansa luokse? - Ei katsomaan - pysyy vammautunut katsomattakin tuolissa - vaan olemaan toistensa elämissä mukana vaikka ne olisivat eri osoitteissa. Oletteko koskaan miettinyt ammatinvalintaanne? Ehkä teidän asenteellanne ja ominaisuuksillanne varustetulle lääkärille obduktio-osasto olisi oikea osoite. Tosin sielläkin on suotavaa kunnioitus edesmennyttä kohtaan.

  • Tutkija 09. 12. 2017 11:46

    Mielenkiintoinen näkemys - on totta että Suomessa on erinomainen ensihoito. Mutta entä siitä eteenpäin. Otetaan esimerkikis Johanna Rellmanin oma osaamisalue eli aivovammat. Aivovammojen kuntoutus on täysin retuperällä Suomessa. Se on totaalinen häpeäpilkku verrattuna mihin tahansa länsimaahan. Aivovammakuntoutusta ei Suomessa saa oikeaan aikaan ja tarpeeksi. Isona ongelmana on se, että vakuutusyhtiö ovat useimmissa tapauksissa maksajana - tai siis eivät maksa. Oikea-aikainen ja riittävä kuntoutus vaikeassa aivovammassa voi auttaa vammautuneen takaisin elämään - ei välttämättä samanlaiseen kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin elämän arvoiseen. Mitä tämä sitten maksaa - ei se itse asiassa maksa mitään - se säästää yhteiskunnan rahoja. Alle kolmekymppisen nuoren kohdalla voidaan osoittaa, että yhteiskunta säästää yli miljoona euroa seuraavan 30 - 40 vuoden kuluessa ja tässä esimerkissä maksaja eli vakuutusyhtiö yli 500 000 euroa. Miksi sitten näin ei tehdä. Vakuutusyhtiö optimoi omaatulostaan lyhyellä tähtäimellä. Vakuutusyhtiöt ovat vain osatekijä tässä yhtälössä. Tuntuu sille, ettei useat aivovammaisten kanssa työskentelevät ymmärrä kuntoutuksen merkitystä. Erityisesti lievissä ja keskivaikeissa aivovammoissa tulisi entistä enemmän panostaa kuntoutukseen välittömästi onnettomuuden jälkeen - tämä nopeuttaisi toipumista ja nopeuttaisi paluuta töihin vaikka vain osa-aikaisesti. Jos vain odotetaan toipuuko vamman saanut ja jos ei ole toipunut, niin sitten yritetään kuntouttaa. Tällöin kuntoutumisen paras aikaikkuna on jo mennyt ohi. Ei silti parempi kuntouttaa myöhään kuin ei ollenkaan.

  • Tutkija 09. 12. 2017 15:04

    Mielenkiintoinen näkemys - on totta että Suomessa on erinomainen ensihoito. Mutta entä siitä eteenpäin. Otetaan esimerkikis Johanna Rellmanin oma osaamisalue eli aivovammat. Aivovammojen kuntoutus on täysin retuperällä Suomessa. Se on totaalinen häpeäpilkku verrattuna mihin tahansa länsimaahan. Aivovammakuntoutusta ei Suomessa saa oikeaan aikaan ja tarpeeksi. Isona ongelmana on se, että vakuutusyhtiö ovat useimmissa tapauksissa maksajana - tai siis eivät maksa. Oikea-aikainen ja riittävä kuntoutus vaikeassa aivovammassa voi auttaa vammautuneen takaisin elämään - ei välttämättä samanlaiseen kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin elämän arvoiseen. Mitä tämä sitten maksaa - ei se itse asiassa maksa mitään - se säästää yhteiskunnan rahoja. Alle kolmekymppisen nuoren kohdalla voidaan osoittaa, että yhteiskunta säästää yli miljoona euroa seuraavan 30 - 40 vuoden kuluessa ja tässä esimerkissä maksaja eli vakuutusyhtiö yli 500 000 euroa. Miksi sitten näin ei tehdä. Vakuutusyhtiö optimoi omaatulostaan lyhyellä tähtäimellä. Vakuutusyhtiöt ovat vain osatekijä tässä yhtälössä. Tuntuu sille, ettei useat aivovammaisten kanssa työskentelevät ymmärrä kuntoutuksen merkitystä. Erityisesti lievissä ja keskivaikeissa aivovammoissa tulisi entistä enemmän panostaa kuntoutukseen välittömästi onnettomuuden jälkeen - tämä nopeuttaisi toipumista ja nopeuttaisi paluuta töihin vaikka vain osa-aikaisesti. Jos vain odotetaan toipuuko vamman saanut ja jos ei ole toipunut, niin sitten yritetään kuntouttaa. Tällöin kuntoutumisen paras aikaikkuna on jo mennyt ohi. Ei silti parempi kuntouttaa myöhään kuin ei ollenkaan.