Elintapojen muuttaminen on vaikeaa, oli sitten kyseessä tupakointi, päihteet tai liikkumistottumukset. Laihduttaminen ei tee poikkeusta. Nautinnon saaminen lyhyellä tähtäyksellä syömisen kautta houkuttelee enemmän kuin herkuista kieltäytyminen ja sitä kautta pidemmällä tähtäimellä saavutettava hyöty. Nopeasti mielihyvää tuottavan roskaruuan syönti saa tutkimusten mukaan aikaan riippuvuuden kaltaisia, neuroadaptiivisia reaktioita aivojen palkitsemisjärjestelmässä. Tämä johtaa pakonomaiseen syömiseen. Dopamiini, aivojen välittäjäaine, on siis kaiken takana myös ylensyömisessä kuten seksissä ja päihteissäkin.
Jos painonpudotuksessa onnistuisikin, on hyvin vaikeaa ylläpitää saavutettuja tuloksia. Erityisesti, jos tulokset on saatu aikaiseksi erilaisten kaalisoppakuurien tai muiden äärimmäisten dieettien avulla.
Ihminen saa syödä ja juoda mielihalujensa mukaan, sen kun vaan valuttaa letkun kautta syömänsä kalorit pois.
Uusi laihdutusmenetelmä on sinänsä nerokas keksintö: ihminen saa syödä ja juoda mielihalujensa mukaan, sen kun vaan valuttaa letkun kautta syömänsä kalorit pois. Sosiaalisesti tämä voi kyllä olla ongelmallista. Mukavalla ravintolaillallisella täytyisi ruokalajien välillä poistua aina tyhjentämään letkua. Entäpä intiimit seurustelutilanteet: ”tämä letku on masussani, koska en muuten mitenkään kykene hillitsemään syömistäni”.
Laihdutus on koettu kosmeettisena, ehkäpä turhamaisuuttakin palvelevana. Lihavuudella on kuitenkin merkittäviä terveysvaikutuksia ja lihavuusleikkauksille on selvät lääketieteelliset aiheensa olemassa. Onko terveydenhuollossa kuitenkaan tarpeeksi satsattu konservatiivisen painonhallinnan hoitoon, ja erityisesti riittävän pitkäaikaiseen tukeen? Näkemykseni on, että parantamisen varaa on.
Lihavuuden hoito alkaa puheeksi ottamisesta ja sen jälkeen pitäisi olla tarvittaessa tarjottavana tukea.
Lihavuuden hoito alkaa puheeksi ottamisesta ja sen jälkeen pitäisi olla tarvittaessa tarjottavana tukea.Toivon, että jokaisessa perusterveydenhuollon toimipaikassa on tehty hoitopolku lihavuuden hoitoon. Pelkkä ohje ei kuitenkaan vielä riitä, vaan jokaisen toimijan on tiedettävä kenelle työtoverille lihavan potilaan seuraavaksi lähettää saamaan tukea, mikäli asiakas sitä ilmaisee haluavansa.
Toivon, että Suomessa ei tarvitsisi edes miettiä ”laihdutusletkua” terveydenhuollon palveluvalikoimaan, vaan lihavuuden hoidossa onnistuttaisiin tehostamalla konservatiivista hoitoa, erityisesti sen saatavuutta.