Lääkärien ja lääketieteen etiikka erilaisissa yhteyksissä – yleensä raflaavina esimerkkeinä – nousee herkästi esille. Esimerkkeinä HS:n lääkäriselvitys lääkärien ja lääkeyritysten yhteyksistä tai kansalaisaloite eutanasiasta, johon liittyvässä julkisessa keskustelussa puskee päälle väärien käsitysten ja ennakkoluulojen tunnepitoinen sekamelska.
Kummassakin esimerkissä lääkärikunta on osallistunut keskusteluun kiitettävän aktiivisesti ja laadukkaalla tavalla, niin julkisuudessa kuin suljetuilla sivuilla ja eutanasian kohdalla myös lääkärijärjestöjen keskustelutilaisuuksissa. Selkeästi keskustelulle näistä asioista on ollut tilausta myös lääkärikunnan sisällä.
Yhteistä näille julkisille keskusteluille on, että kun joku avaa pullonkorkin, myös lääkärikunnan sisältä purkautuu paineella puhumattomia asioita. Keskustelun alkuvaiheessa on sekaisin arvoja, lääketiedettä kuin omia kokemuksia yleensä vahvoilla näkemyksillä höystettynä. Parhaimmillaan keskustelun edetessä päästään kollegiaaliseen ajatustenvaihtoon, perusteluihin ilman vastakkainasettelua, ja ehkä jopa itse viisastumaan ja oppimaan.
Tarvitseeko eettisen keskustelun purskahtaa ulos ryöppyinä, ikään kuin padotut asiat lääkärikunnassa purkautuisivat vain julkisen keskustelun kautta? Pitäisikö meidän puhua näistä asioista enemmän keskuudessamme, niin epävirallisesti arkitilanteissa kuin kollegakunnan muissa tapaamisissa?
Lääkärikunta on kuuluisa kollegiaalisuudesta, mutta onko lääkäreillä enää aikaa tavata toisiaan ja puhua kollegiaalisesti, niin pienistä kuin suurista työhön liittyvistä asioista? Työpaikkojen yhteiset kahvihetket, joiden lomassa nuoremmat kollegat luontevasti pystyivät kysymään vanhemmilta mieltä askarruttavista asioista tai vain kuulemaan toisten keskustelua arjen ongelmista ovat jääneet kiireessä pois. Usein nämä koskevat vieläpä etiikkaa eivätkä lääketiedettä!
Aikaisemmin ”perinteisille” lääkärien iltakoulutuksille ei helposti löydy enää ulkopuolisia rahoittajia. Kaikki työpaikat eivät ole huomanneet, että puuttuvien koulutusten tai illanviettojen tilalle voisi itse järjestää paitsi koulutusta, myös tyky-tyyppistä toimintaa - mikä olisikaan parempaa työhyvinvoinnin ylläpitoa kuin mahdollistaa ammattilaisille keskustelu mieltä painavista työasioista?
Pieni alustus tai kollegan esittämä potilastapaus tai kysymys riittää toimimaan hyvän keskustelun pohjana, eikä keskustelun nimi tarvitse olla ”eettinen keskustelu” – sen nimi voi olla vaikka ”keskustelutilaisuus” tai ”konsultointihetki”, tai sen nimi voi olla vaikka kahvitauko. Kuka tahansa lääkäri voi, saa ja osaa pohtia kollegan kanssa, ei vain mitä lääketieteellisesti voi jossain tilanteessa tehdä, vaan sitä, kannattaako niin oikeasti tehdä potilaan kokonaistilanne huomioiden.
Sitähän arjen etiikka on – että mietimme tavallisissa tilanteissa, onko tästä toimintatavasta potilaalle enemmän hyötyä vai haittaa. Mietimme, osaammeko esittää tämän asian potilaalle niin, että potilas luottaa minun haluavan hänen parastaan.
Näistä asioista kollegojen kanssa keskustelemiseen riittää, että työpaikalla on henki, että pienistäkin huolista saa kysyä ja puhua. Pienistä arjen kivistä kasvavat isot eettiset vuoret. Pieniä kiviä on helpompi siivota yksittäisten kollegojen poluilta, kuin siirtää koko kollegakunnan työtä vaikeuttavia eettisiä vuoria julkisuuden ja politiikan kautta.