s

Samuli Saarni vaati Lääkäripäivien puheessa vastuunottoa kestävästä kehityksestä

Lääkäri2020-tapahtuman johtoryhmän puheenjohtaja, dosentti Samuli Saarni toivoi, että lääkärit yhdessä ottavat sen yhteiskunnallisen mielipidevaikuttajan ja terveydenhuollon uudistajan roolin, joka tuntuu Suomessa viime vuosina hävinneen.  Lue puhe kokonaisuudessaan. 

Arvoisa arkkiatri, vördade arkiater, hyvät kollegat, bästa kolleger, damer och herrar

Vuoden 2020 Lääkäripäivien teemana on kestävä kehitys. Erityisesti kestävä kehitys terveydenhuollossa. Harvoin on ollut näin tärkeää ja ajankohtaista teemaa. Haluankin näin avajaispuheessa vähän avata tätä teemaa: Mitä kestävä kehitys terveydenhuollossa on? Miten se liittyy yhteiskuntavastuuseen? Ja miksi kestävä kehitys nimenomaan terveydenhuollossa on niin tärkeä teema?

Meillä lääkäreillä lienee taipumus ajatella, että terveydenhuolto on osa kestävän kehityksen ratkaisuja. Mehän olemme maailmanparantajia – ainakin parannamme maailmaa potilas kerrallaan. Tämä on toki totta – terveydenhuolto tekee osaltaan maailmasta paremman paikan. Mutta yhtä totta on, että me olemme myös merkittävä osa kestävän kehityksen ongelmatiikkaa

Jag påstår alltså, att vi inom hälsovården har inte tagit hållbar utveckling tillräckligt allvarligt. Och at under den kommande årtionden – tjugohundra tjugotalet – måste vi ändra vår tänkande och agerande gällande saken.   

Yhteiskuntavastuu alkaa siitä, että myönnämme, että terveydenhuolto on osaltaan aiheuttamassa esteitä kestävälle kehitykselle. Yhteiskuntavastuu on kestävän kehityksen toteuttamista.

Kestävään kehitykseen terveydenhuollossa liittyy kolme keskeistä teemaa: ympäristöllinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävä kehitys. Näissä kaikissa teemoissa olemme sekä osa ratkaisua että osa ongelmaa.

Yhteiskuntavastuu käsitteenä kuvaa muutenkin hyvin mistä loppujen lopuksi on kysymys. Kestävä kehitys ei ole vain kiinnostava, akateeminen aihe, jota voimme näillä Lääkäripäivillä vähän valottaa. Yhteiskuntavastuussa kyse on teoista. Puheet eivät paranna ympäristön tai terveydenhuollon kestokykyä, vaan teot. Teot joita teemme vapaa-ajallamme ja työelämässä – yksilöinä tai järjestöjemme kautta.  

Yhteiskuntavastuu on siis kestävää kehitystä tukevia tekoja, joita meidän on 2020 luvulla alettava tehdä.

Terveydenhuollon kestävä kehitys voidaan siis jakaa kolmeen teemaan: ympäristöön, sosiaaliseen ja taloudelliseen kestävyyteen. Aloitetaan ympäristöstä: Julkinen keskustelu ilmaston lämpenemisestä otti tuulta viimein Suomessakin. Ilmastonmuutosta voimme tarkastella passiivisesti ja terveydenhuollon palveluiden kannalta. Esimerkiksi ilmastopakolaisuus on yksi lisätekijä, joka tulee tuomaan Suomeen uusia väestöryhmiä ja kiinnostavia terveysongelmia.

Mutta vakavampi asia on, että myös terveydenhuolto on merkittävä energian kuluttaja ja hiilidioksidipäästöjen lähde. On arvioitu, että mikäli terveydenhuoltosektori olisi maa, se olisi maailman viidenneksi suurin hiilidioksidin päästäjä. Arviot vaihtelevat, mutta terveydenhuolto tuottanee noin 3–8% kehittyneiden maiden kasvihuonepäästöistä. Tämän lisäksi tulevat anestesiakaasut, lääkejätteet ja valtava määrä kertakäyttötuotteista seuraavaa roskaa.

Suomalainen terveydenhuolto on vasta heräämässä ympäristökysymykseen. Pitäisikö meidänkin tehdä asialle jotakin? Aivan ilmeisesti pitäisi. Toivoa sopii, että tämä teema nousee 2020-luvulla jokaisen terveydenhuollon organisaation agendalle.  

(Suomalainen terveydenhuolto on keskittynyt lähinnä laajentamaan ja uudistamaan sairaalarakennuskantaa valtavilla summilla. Olettaa sopii, että nämä ovat aiempaa ympäristöystävällisempiä.)  

Toinen kestävän kehityksen osa on sosiaalinen kestävyys. Sitä voisi terveydenhuollon vaikutusmahdollisuuksien näkökulmasta pitää ympäristöasioita tärkeämpänä ongelmana. Voidaan sanoa, että sosioekonomiset terveyserot ja syrjäytyminen ovat keskeisiä ongelmia suomalaisen yhteiskunnan kestävän kehityksen tiellä.

Yhtä lailla on selvää, että suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on tärkeä syy siihen, että Suomessa on suuremmat sosioekonomiset terveyserot kuin vertailukelpoisissa maissa.

Terveydenhuoltojärjestelmä ei toki selitä kaikkia sosioekonomisia terveyseroja, mutta joka tapauksessa ylläpitää ja pahentaa niitä. Suomalainen järjestelmä johtaa siihen, että terveimmät ja varakkaimmat käyttävät enemmän ja sairaimmat ja köyhimmät käyttävät vähemmän palveluita kuin pitäisi.

Syytkin ovat selkeitä ja kaikkien tiedossa: aliresursoitu julkinen perusterveydenhuolto suhteessa poikkeuksellisen laajaan työterveyshuoltoon ja yksityissektoriin. Terveydenhuollon sosiaalisesti kestävän kehityksen puutteissa ja epätasa-arvon mekanismeissa ei ole mitään epäselvää.

Meidän pitäisikin kysyä itseltämme se vaikea ja ikävä kysymys, miksi suomalainen yhteiskunta ei ole tosiasiassa puuttunut terveyden eriarvoistumiseen lainkaan – muuta kuin puheiden tasolla. Vastaukseksi ei riitä, että sote-uudistuksen tekeminen on ollut vaikeaa.

Todellista vastausta kannattaisi etsiä yhteiskunnan dynamiikan syvällisemmistä kerroksista: onko yhteiskunnallinen eriarvoisuus terveydenhuollossa päässyt niin pitkälle, että tilanne ylläpitää itse itseään? Päättäjillä, työssä käyvillä ja ylipäätään hyvin pärjäävillä kansalaisilla on pääosin hyvät palvelut, joten muutostarve ei ole henkilökohtainen. Kahden kerroksen järjestelmä on monella tavalla tyydyttävä - kunhan pysyy itse ylemmässä kerroksessa.  

Suomalainen yhteiskunta ja poliitikot ovat osoittautuneet kyvyttömiksi ratkaisemaan terveydenhuollon sosiaalisen kestävyyden ongelmaa. Edes sote-uudistusten jatkuva kaatuminen ei ole pakottanut poliitikkoja itsereflektioon – eli sen pohdintaan, miksi uudistukset aina kaatuvat ja missä todellinen ongelma on. On ilmeistä, että suomalainen poliittinen järjestelmä on pahasti rikki ainakin terveyspolitiikan osalta.    

Rehellisesti pitää sanoa, että myöskään me lääkärit emme ole tehneet sosiaalisten terveyserojen vähentämiseksi viime vuosina kovin paljoa. Kenties on niin, että tämä julkisen järjestelmän kyvyttömyys uudistua ja sen seurauksena vahvistunut kahden kerroksen järjestelmä hyödyttää myös niin monia meistä lääkäreistä – ainakin taloudellisesti. 

Terveyden epätasa-arvon ratkaisu on vaikeaa yksittäiselle käytännön lääkärille. Niinpä katse kääntyy meihin ammattijärjestöjen edustajiin ja erilaisiin päättävissä asemissa oleviin lääkäreihin. Ammattiyhdistysliike ei perinteisesti ole pitänyt yhteiskuntavastuuta suuressa arvossa – muuta kuin juhlapuheissa toki.

Meidän tulisi kantaa yhteiskuntavastuumme ja alkaa edistää terveydenhuollon sosiaalista kestävyyttä – teoissa, eikä vain puheissa.

Kolmas osa terveydenhuollon kestävää kehitystä on terveydenhuollon taloudellinen kestävyys.

Vaikka rahasta ja sen puutteesta on puhuttu aina, talouden ongelmat ovat Suomessa pikkuhiljaa kasautumassa tavalla jota ei ole aikaisemmin nähty – väestö vanhenee ja julkisen sektorin velkaantuminen kasvavat sellaista tahtia, että yhtälöä on vaikea saada umpeen.

Taloudellisen kestävyyden todellinen kysymys ei kuitenkaan ole rahan määrä vaan se, kykenisimmekö oikeasti tuottamaan merkittävästi lisää terveyttä, jos saisimme merkittävästi lisää rahaa? Vai onko niin, että lisäpanosten marginaalihyöty on itse asiassa varsin pieni?

Toinen taloudellisesti kestävän kehityksen fundamentaalinen kysymys on, mitä muuta yhteiskunnallisesti hyödyllistä terveydenhuollon käyttämillä rahoilla voitaisiin tehdä? Miten priorisoidaan vaikkapa erittäin kalliit lääkehoidot suhteessa koulutukseen, urheilukenttiin ja nuorisotyöhön?

Lääkäreiden vastuuta terveydenhuollon taloudellisesta kestävyydestä voi pitää vielä suurempana kuin sosiaalisesta tai ympäristöasioihin liittyvästä. Se myös konkretisoituu useimpien meidän arjessa. Kuten ennen sanottiin, terveydenhuollon rahoista iso osa kulkee lääkärin kynän kautta – nykyisin toki tietokoneen.  

Yhteiskuntavastuuta on sen myöntäminen, että kaikki terveydenhuollon käyttämä raha ei ole hyvin käytettyä eikä tuota terveyttä. Ylihoidamme joskus potilaita varmuuden vuoksi, potilaiden toiveista tai koska se on helppoa. Joskus sorrumme tekemään asioita, jotka ovat meistä kiinnostavia. Usein vastustamme prosessien ja hoitojen tehostamista, ideologisista syistä, tai koska se olisi meille vaivalloista – kuten muutokset aina ovat.  

Vastaavasti lääkärikunnan puolustukseksi on sanottava, että tästä asiasta keskustelemme avoimesti. Medikalisaatio, konsumerismi, defensiivinen lääketiede joutuvat onneksi kohtaamaan näyttöön perustuvan lääketieteen haasteen. Hoitopäätösten perustelu faktoilla on yhä kunnia asia lääkäreille, vaikka muualla yhteiskunnassa puhutaankin jo totuuden jälkeisestä ajasta. Näistä aiheista näillä päivilläkin on useita tärkeitä kursseja.

Johtopäätös on selkeä: Kukaan muu kuin suomalainen lääkärikunta ei käytännössä voi huolehtia siitä, että terveydenhuoltojärjestelmä on tehokas, vaikuttava ja käyttää vastuullisesti ne resurssit, jotka sille annetaan. Se on yhteiskuntavastuuta ja kestävän kehityksen ylläpitämistä konkreettisimmillaan.

Tänään alkaneilla Lääkäripäivillä käsitellään kestävän kehityksen teemoja useista näkökulmista. Tiedon lisääminen on aina hyvästä. Keskeinen kysymys 2020-luvulle kuitenkin on, miten me lääkärit suhtaudumme terveydenhuollon kestävän kehityksen ongelmiin, ja mihin toimenpiteisiin olemme valmiita ryhtymään.

Hyvät kuulijat,

Terveydenhuollon ympäristövaikutukset sekä terveydenhuollon sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys ovat aika pitkälti meidän lääkäreiden käsissä.

Näiden Lääkäripäivien myötä on toivottavaa, että alkavalla 2020-luvulla me lääkärit otamme yhdessä merkittävämmän roolin terveydenhuollon kestävän kehityksen edistämisessä. Otamme taas sen yhteiskunnallisen mielipidevaikuttajan ja terveydenhuollon uudistajan roolin, joka tuntuu Suomessa viime vuosina hävinneen.  Muutamme puheet yhteiskuntavastuusta konkreettisiksi teoiksi.

Toivotan kaikille hyviä ja inspiroivia koulutuspäiviä!

 

 

 

Takaisin