Suomen Lääkäriliiton historiaa

Lisätietoja

Jaana Heinonen
Hallintojohtaja
Puh. 09 3930740
wnnan.urvabara@ynnxnevyvvggb.sv

Toiminnot

Lääkäriliiton tavoitteena on ollut alusta asti yhdistää maan lääkärit valvomaan etujaan sekä vaalimaan eettisiä periaatteita ja kollegiaalisuutta. Tämän lisäksi Lääkäriliitto on ollut aktiivinen terveydenhuollon kehittämisessä ja vaikuttanut muun muassa potilasvakuutuksen syntyyn. 


Suomen Lääkäriliitto perustettiin 28.2.1910. Lääkäriliiton syntysanojen lausujana pidetään piirilääkäri Alfred Theodor Ehrströmiä, joka Finska Läkaresällskapetin kokouksessa syyskuussa 1909 teki aloitteen liiton perustamisesta edistämään lääkärien taloudellista ja sosiaalista asemaa sekä arvonmukaista henkeä ja hyvää toveruutta.

Liittoa perustettaessa maassamme oli runsaat 500 lääkäriä. Ammattikunnan asemassa ja toimeentulossa oli monia ongelmia: palkkiotaksat olivat vanhentuneita tai niitä ei ollut lainkaan, lääkäri saatettiin mielivaltaisesti irtisanoa virastaan eikä sosiaaliturvaa ollut järjestetty.

Ammattikunnasta noin 95 % liittyi heti Lääkäriliittoon. Järjestäytymisaste on sadan vuoden ajan pysynyt suunnilleen samalla tasolla – harvan muun ammattikunnan voidaan sanoa kokonaisuudessaan kuuluvaan yhteen liittoon.

Lääkärien kunnia- ja sovintotuomioistuin oli yksi liiton syntyyn johtaneista syistä. Näin haluttiin ehkäistä epäterveyttä kilpailua lääkärien välillä sekä kollegojen keskinäisten kiistojen käsittelyä julkisissa tuomioistuimissa. Ensimmäiset kollegiaalisuusohjeet jäsenille hyväksyttiin vuonna 1917.

1900-luvun alussa rakennettiin terveyspalveluita

Alkuvuosikymmenten keskeisiä kysymyksiä oli kohentaa maaseutuväestön terveydenhuoltoa ja samalla vahvistaa kunnanlääkärien asemaa. Liittoa perustettaessa maaseudun terveydenhuollosta vastasi runsaat 100 kunnanlääkäriä, joiden työsuhde ja toimeentulo oli usein epävarmalla pohjalla. Liiton vaatimus kunnanlääkärin virkojen perustamisesta kaikkiin kuntiin saatiin toteutetuksi vasta 1940-luvulla.

1900-luvun alussa sairaaloita oli vähän ja niistäkin monet huonokuntoisia. Suurella osalla maaseutuväestöä ei ollut mahdollisuuksia sairaalahoitoon ja varsinkin lapsia kuoli paljon hoidon puutteeseen. Lääkäriliiton asiantuntijat laativat 1920- ja 1930-luvuilla sairaalalaitoksen kehittämisestä suunnitelmia, joissa pyrittiin alueelliseen tasa-arvoisuuteen sekä kattamaan keskeisten erikoisalojen palvelujen tarve . Suurina haasteina pidettiin mm. tuberkuloosin, mielisairauksien ja sukupuolitautien hoitoa.

Sotien menetysten jälkeen väestön kasvuun ja kansalaisten terveydentilan kohentamiseen alettiin kiinnittää aiempaa enemmän huomiota. Lääkärit ymmärsivät, ettei sairauksien hoito riitä, vaan on korostettava terveyskasvatusta sekä sosiaalisten ongelmien korjaamista. 1940-luvulla Suomeen rakennettiin lasten ja äitien terveydentilaa merkittävästi parantanut neuvolajärjestelmä.

1950-luvulla liitto osallistui aktiivisesti keskussairaaloiden kehittämiseen

1950-luvulla Lääkäriliitto oli aktiivisesti mukana sairaalalakien luomisessa ja keskussairaalajärjestelmän suunnittelussa. Liitto tähdensi, ettei sairaalahoitoa ja avohoitoa saisi eriyttää hallinnollisesti toisistaan. Liitto piti perusterveydenhuoltoa tärkeänä ja ehdotti myöhemmin yleislääketieteen professuurien perustamista lääketieteellisiin tiedekuntiin.

1960-luvulla liitto korosti ennalta ehkäisyä

1960-luvulla terveyspolitiikkaa alettiin yhä yleisemmin arvostella sen sairaalakeskeisyydestä. Sairaalat veivät kasvavan osan terveydenhuollon määrärahoista ja työvoimasta. Lääkäriliitto muistutti, että ennalta ehkäisy on edullisin tapa hoitaa terveysongelmia. Liiton kampanjoissa vastustettiin tupakointia ja huumeiden käyttöä sekä pyrittiin edistämään liikuntaa ja liikenneturvallisuutta.

1970-luvulla syntyivät terveyskeskukset

1970-luvun alussa voimaan tullut kansanterveyslaki toi kuntiin terveyskeskukset, joiden toiminta ei kaikilta osin vastannut liiton tavoitteita. Entisten kunnanlääkärien työ muuttui pakkotahtiseksi, sen arvostus laski ja palkkataso romahti. Nämä ongelmat saatiin kuitenkin suurelta osin korjatuksi omalääkärijärjestelmän tuloksena.

1980-luvulla vaikutettiin potilasvakuutuksen syntyyn

Yleisen potilasvakuutuksen perustaminen maahamme 1980-luvulla sai alkunsa liiton aloitteesta. Suomessa säädettiin ensimmäisenä maana maailmassa potilaan oikeuksia koskeva laki vuonna 1992. Nämä periaatteet Suomen Lääkäriliitto halusi saattaa kaikkien maiden lääkärien tietoon viemällä Maailman lääkäriliiton hyväksyttäväksi potilaan oikeuksia koskevan julkilausuman.

1980-luvulla Lääkäriliitto sai oman toimitalon Mäkelänkadulle edunvalvonnan rahoituksen vakauttamiseksi.  

1990-luvulla tuotettiin vaihtoehtoisia rahoitusmalleja

1990-luvun alkua leimasi syvä talouslama, joka merkitsi myös julkisten terveysmenojen rajua sopeuttamista.  Kun valtionosuusjärjestelmä muuttui korvamerkitystä tuottajan valtionosuudesta kunnan yleiseksi tuloksi, loi se laman oloissa julkisten terveyspalvelujen rahoitukseen kasvavaa epävakautta. Liitto selvitti ja tuotti siksi vaihtoehtoisia terveydenhuollon rahoitusmalleja ja piti niitä päättäjien suuntaan esillä, samoin kuin hoitotakuuta potilaan oikeutena. 

Vuonna 1991 lakkautettiin Lääkintöhallitus, ja liitto joutui pian omaksumaan keskusvirastolle aiemmin kuulunutta tiedontuotanto- ja terveyspolitiikkatyöskentelyä.

Suomen liityttyä EU:n jäseneksi vuonna 1995 kasvoi myös liiton osallistuminen eurooppalaisten lääkärijärjestöjen toimintaan.  Suomi sai pian kokoaan suuremman roolin eurooppalaisissa järjestöissä ja Maailman lääkäriliitossa.

2000-luvulla korostuivat terveys- ja työvoimapoliittinen edunvalvonta

2000-luku alkoi työtaistelun merkeissä. Maaliskuussa 2001 alkanut työtaistelu kesti ennätykselliset viisi kuukautta. Se toteutettiin valtakunnallisena täsmälakkona, jonka piirissä olivat vuorotellen eri erikoisalat. Elokuussa päästiin sopimukseen, joka nosti lääkärien palkkoja kahden vuoden aikana keskimäärin 11,1 prosentilla. Lakon seurauksena kasvoi paikallisen sopimisen merkitys, ja lääkäreiden ansiokehitys irtaantui osittain aiemmasta kytkennästä muihin kuntasektorin ammattiryhmiin. Lääkärilakon ansiosta terveydenhuollon resurssipula ja hoitojonot nousivat julkiseen keskusteluun. 

Lääkärikunnan sukupuolijakauma muuttui naisvaltaiseksi, mikä heijastui pian myös liiton päättäviin elimiin. Vaikka lääkäreille neuvoteltiin oma sopimusalansa työehtoasioissa, hoidettiin kolmikantaiset sosiaali- ja perhepolitiikan kysymykset edelleen keskusjärjestö Akavan osana.  Terveys- ja työvoimapoliittinen edunvalvonta nousi selkeästi työsuhde-edunvalvonnan rinnalle liiton toimissa.

Lääkäriliiton puheenjohtajat

  • Max Oker –Blom 1910-17
  • Arthur Tollet 1917-27
  • Eino Suolahti 1927-33
  • Arne Palmen 1933-43
  • William Kerppola 1943-47
  • Martti Kaila 1947-51
  • Arvo Saxen 1951-52
  • Pekka Somer 1953-54
  • Urpo Siirala 1954-62
  • Martti Karvonen 1963-65, 1969
  • Pentti Rokkanen 1970-72
  • Harri Nevanlinna 1966-68
  • Lauri Autio 1973-75
  • Kaarlo Oravisto 1976-78
  • Antti Louhija 1979-81
  • Antti Jäättelä 1982-85
  • Leo Strid 1986-88
  • Kale Juva 1989-93
  • Björn Eklund 1994-96
  • Kati Myllymäki 1997-2000
  • Heikki Pälve 2001-03
  • Pekka Anttila 2004-06
  • Olli Meretoja 2007-08
  • Timo Kaukonen 2009-2011
  • Raija Niemelä 2012-2013
  • Tuula Rajaniemi 2014-2015
  • Marjo Parkkila-Harju 2016-2018
  • Samuli Saarni 2019-

Lääkäriliiton valtuuskunnan puheenjohtajat

  • Erkki Larmola 1950-59
  • Sulo K. Elomaa 1959-61
  • Matti V Sulamaa 1962-73
  • Kaarlo J Oravisto 1974-75
  • Kosti Myllykoski 1976
  • Eero Ikkala 1977-91
  • Terttuliisa Ahokas 1992-94
  • Jaakko Karvonen 1995-2001
  • Timo Kaukonen 2002-03
  • Kari Pylkkänen 2004-09
  • Mikko Pietilä 2010-2018
  • Jarkko Kirjavainen 2018
  • Marjo Parkkila-Harju 2019-