Opetus, oppiminen ja etiikka

Professionalismin keskeisiä edellytyksiä on lääkärin velvollisuus pitää jatkuvasti yllä korkeaa ammattitaitoaan sekä opettaa lääketieteen opiskelijoita ja nuorempia kollegoja.

Lääkärin etiikan keskeisiin periaatteisiin on jo Hippokrateen valasta alkaen kuulunut tärkeitä opetukseen ja oppimiseen liittyviä periaatteita. Ne sisältyvät myös nykyiseen lääkärin valaan ja lääkärin eettisiin ohjeisiin. Lääkärillä on velvollisuus opettaa lääketieteen opiskelijoita sekä nuorempia kollegoja. Niin ikään lääkärin velvollisuutena on pitää jatkuvasti yllä korkeaa ammattitaitoa ja arvioida työnsä laatua. Hippokrateen valaan liittyy lääkärin erityinen arvostus opettajia kohtaan: ”Tulen pitämään vanhempieni arvoisena sitä, joka on opettanut minulle tämän taidon, ja jakamaan hänen kanssaan elatukseni, ja hänen tarvitessaan apua tulen sitä antamaan.”

Eettisiä ristiriitatilanteita voi syntyä, jos lääkäriksi opiskelu, ammatillinen ja tieteellinen jatkokoulutus tai täydennyskoulutus eli jatkuva ammatillinen kehittyminen ei jostain syystä toteudu. Ristiriitatilanteiden syinä voivat olla puutteelliset resurssit ja opetuksen rakenteet, opettajien tai muiden vanhempien kollegojen asenteet tai lääketieteen opiskelijan ja lääkärin itsensä kyvyttömyys tai haluttomuus oppimiseen.

TIETOA, TAITOA JA ASENNETTA

Lääkärikoulutuksen tärkeimpinä tehtävinä on kouluttaa lääkäreitä yhteiskunnan tarpeisiin ja huolehtia lääketieteellisen tutkimuksen jatkuvuudesta. Lääkärikoulutukseen kuuluu olennaisena piirteenä jännite tieteellisyyden ja ammattiin valmistavan muun aineksen yhdistämisestä samassa tutkinnossa. Lääkärien koulutuksessa opetusjärjestelmä ja oppimisympäristö on luotava sellaiseksi, että siinä voivat kehittyä hyvän lääkärin ominaisuudet: humaani suhtautuminen, halu ja kyky jatkuvaan tiedon hankintaan ja sen kriittiseen arviointiin, hyvä ongelmanratkaisukyky, hyvät yhteistyötaidot ja hyvät kliiniset taidot. Opettajalääkäreillä on keskeinen vastuu näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Heidän täytyy välittää opiskelijoille tieteelliseen näyttöön tai vankkaan kokemukseen perustuvan tiedon merkitys.

Opettajalääkärien olisi välitettävä lääketieteen opiskelijoille myös sitä hiljaista tietoa, joka heijastuu hyvänä ja eettisesti arvokkaana lääkärinä toimimisena. Opettajan omalla esimerkillä ja asenteella on suuri merkitys oman rajallisuutensa tiedostamisessa ja nöyryydessä potilas-lääkärisuhteessa. Eettisiä kysymyksiä on hyvä alkaa pohtia jo opintojen alkuvaiheesta alkaen toistuvasti koko tutkinnon ajan. Siihen nykyinen ongelmalähtöinen oppimismenetelmä antaa aikaisempaa paremmat mahdollisuudet, kun raja ei-kliinisten ja kliinisten opintojen välillä ei ole enää yhtä jyrkkä kuin ennen.

Lääketieteen opiskelijan samastuminen lääkäriprofessioon on hyvin nopeasti tapahtuva prosessi. Opiskelija omaksuu lääkärinä olemisen roolin jo ensimmäisten opiskeluvuosiensa aikana. Suuri osa opiskelijoista on päättänyt opintoalan valinnasta jo ennen lukiota, ja monella on mallina jokin läheinen tai sukulainen. Laajan Lääkäri 2008 -tutkimuksen mukaan nuorista lääkäreistä yli neljä viidestä (82 %) kertoo, että kiinnostus ihmiseen oli tekijä, joka vaikutti erittäin paljon tai melko paljon lääketieteen opiskelujen valitsemiseen. Seuraavaksi useimmin valintaan vaikuttaneina tekijöinä mainittiin arvostettu ammatti ja monipuoliset työmahdollisuudet. Neljänneksi tärkeimmäksi tekijäksi nuoret lääkärit nostivat kutsumusammatin.

Lääketieteellisten tiedekuntien opettajien ja opiskelijoiden välinen suhde on perinteisesti hyvin läheinen ja sitä voisi luonnehtia kollegiaaliseksi jo alusta alkaen. Professionalisaatio on pääasiassa tulosta hiljaisen tiedon välittymisestä esimerkkinä olevalta vanhemmalta lääkäriltä opiskelijalle. Sekä hyvät että huonot roolimallit auttavat nuoren lääkärin kasvamisessa profession jäseneksi. Huonot mallit ovat varoittavia esimerkkejä ajattelevalle ja tuntevalle opiskelijalle. Opettajien on syytä suhtautua tasapuolisesti ja kunnioittavasti kaikkiin lääketieteen erikoisaloihin, niin perusterveydenhuoltoon kuin erikoissairaanhoitoonkin. Terveydenhuolto on luonteeltaan moniammatillista ja sen vuoksi on tärkeää, että lääkärikoulutuksessa opitaan myös yhteistyössä muiden ammattiryhmien kanssa.

Lääketieteen opetuksen ongelmaksi on muodostunut lääketieteen kehittymisen myötä se, että tutkintoon ei säädetyssä ajassa voi sisällyttää mitenkään kaikkea uutta tietoa jo olemassa olevan rinnalle. Ydinopetussuunnitelman tulee sisältää se, mitä jokaisen lääkärin on osattava. Siinä on määritettävä myös se, mitkä ainekset eivät ole kaikille lääkäreille välttämättömiä ja mitkä paremmin soveltuvat erikoistumiskoulutukseen.

Suuri osa lääkäreistä on aidosti kiinnostunut opetuksesta ja saa siitä sisältöä sekä tyydytystä työhönsä. Vaikka toiset tuntuvat olevan luonnostaan hyviä opettajia, on lääkäriopettajaksi mahdollista myös pätevöityä. Viime vuosina professoreita ja muuta opetushenkilökuntaa valittaessa opetusansioita on alettu korostaa aikaisempaa enemmän, vaikka tieteellisillä meriiteillä on edelleen valinnoissa suurin painoarvo. Iso joukko lääkäreitä on hankkinut pedagogista koulutusta ja saanut lääkärikouluttajan erityispätevyyden.

MESTARI–KISÄLLI -MALLI

Lääkärin hyviin kliinisiin taitoihin kuuluvat olennaisesti myös hyvät vuorovaikutustaidot. Niitä voi kehittää, ja koulutuksessa on viime vuosina paneuduttu erityisesti varhaisten potilaskontaktien laajaan hyödyntämiseen sekä kliinisten ja vuorovaikutustaitojen suunnitelmalliseen opiskeluun. Lääkärikoulutus on perinteisesti perustunut pitkälti käytännölliseen mestari–kisälli -malliin. Opiskelijamäärien kasvaessa tämä malli on vaarantunut ja opetuspotilaita ei riitä kaikille opiskelijoille. Jatkossa vaarana voi olla lääkärikoulutuksen laadun huononeminen ja potilasturvallisuuden vaarantuminen. Opiskelijamäärien kasvu on lisännyt muiden kuin yliopistollisten keskussairaaloiden käyttämistä opetuksessa. Pienemmissä sairaaloissa opiskelijoilla on mahdollisuus tutustua vähemmän valikoituneeseen potilasaineistoon ja saada enemmän kokemusta erilaisista toimenpiteistä.

Suomessa on olemassa kansainvälisesti melko poikkeuksellinen järjestelmä, jossa lääketieteen opiskelijat voivat neljännen opiskeluvuoden jälkeen toimia lääkärin sijaisena ensin sairaaloissa ja viidennen opiskeluvuoden jälkeen myös terveyskeskuksissa. Tällä järjestelmällä on ollut ja on toivottavasti jatkossakin tärkeä virallista lääketieteen opiskelua täydentävä merkitys. Loma-aikainen lääkärin sijaisena toimiminen ja mahdollisuus keskittyä olennaisiin asioihin lisäävät myös opiskelumotivaatiota. Tällä kokemuksella ja vanhempien kollegojen esimerkillä on myös hyvin suuri vaikutus nuorten lääkärien erikoisalan valintaan. Lääkäri 2008 -tutkimuksen mukaan 95 prosenttia nuorista lääkäreistä aikoo erikoistua.

EETTINEN VELVOITE KOULUTTAUTUA

Erikoislääkärikoulutuksen ongelmana on ollut erikoistuvien lääkärien puutteellinen perehdytys ja ohjaus. Koulutuspaikoissa jokaisella kollegalla on velvollisuus ohjata erikoistuvia lääkäreitä. Erikoistuvan lääkärin itsensä velvollisuus on riittävästi paneutua työtehtäviinsä, opiskella ja konsultoida kokeneempia kollegoja.

Kouluttajan on suunniteltava työtehtävät niin, että ne kattavat erikoisalan keskeiset toiminnot. Koulutusta pitää arvioida jatkuvasti. Aiemmin se perustui liikaa erikoistumisen lopussa suoritettavaan valtakunnalliseen erikoislääkärikuulusteluun. Erikoistuvan lääkärin ja kouluttajan on seurattava koulutukselle asetettujen tavoitteiden toteutumista esimerkiksi lokikirjan tai oppimiskansion avulla. Lainsäädännön mukaan jokaiselle erikoistuvalle lääkärille tulee nimetä henkilökohtainen ohjaaja. Jokaisella erikoistuvalla tulee olla myös henkilökohtainen koulutussuunnitelma ja käytössä säännölliset kehityskeskustelut ohjaajan kanssa. Samalla tätä kehityskeskustelukulttuuria pyritään opettamaan koko ammatillisen uran aikana jatkuvaksi.

Erikoislääkärikoulutuksen arvioinnissa on yksittäisen erikoistuvan lääkärin ohella arvioitava nykyistä enemmän myös koulutusta antavia yksikköjä. Kansainvälisten mallien pohjalta tämä toiminta on alkanut yleistyä Suomessa.

Lääkärin ammattieettisiin velvollisuuksiin kuuluu ammattitaidon ylläpitäminen ja kehittäminen. Tähän velvoittavat myös laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä sekä terveydenhuoltolaki. Perinteisen täydennyskoulutuksen (CME, Continuous Medical Education) sijaan meilläkin on entistä enemmän alettu käyttää laajemman lääkärin jatkuvan ammatillisen kehittymisen käsitettä (CPD, Continuous Professional Development). Eräiden asiantuntijoiden mielestä sen pitäisi alkaa jo lääkärin peruskoulutuksen aikana.

LISÄTIETOJA

Heikkilä T, Vänskä J, Hyppölä H, Halila H, Virjo I, Mattila K, Kujala S, Isokoski M. Lääkäri 2008. Kyselytutkimus vuosina 1997–2006 valmistuneille lääkäreille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2009:19. http://www.stm.fi/julkaisut
Holmberg-Marttila D, Turunen J-P, Helminen E-E, Pimiä E. Opiskelu ja koulutus. Kirjassa Lääkäriksi, Pasternack A, Pelkonen R, Eskola K, Haahtela T (toim.). Kustannus Oy Duodecim 2007.
Pasternack A, Saarni S. Professio – Lääkäri ja yhteiskunta. Kirjassa Lääkäriksi, Pasternack A, Pelkonen R, Eskola K, Haahtela T (toim.). Kustannus Oy Duodecim 2007.
Ryynänen K. Constructing Physician’s Professional Identity – Exporations of Students’ Critical Experiences in Medical Education. Väitöskirja, Oulun yliopisto 2002.

© Suomen Lääkäriliitto