Hammaslääkärin etiikka on lääkärin etiikkaa

Heikki Vuorela, Suomen Hammaslääkäriliiton eettinen neuvottelukunta

Pekka Louhiala, dosentti, yliopistonlehtori, Helsingin yliopist

Hammaslääkäri itsenäisenä ammattina on tuore ilmiö, jos vertailukohtana on lääkärin ammatti. Aina 1800-luvulle saakka hampaiston ongelmia hoitivat joko lääkärit tai muiden ammattialojen edustajat, kuten kyläsepät, kansanparantajat, parturit ja kylvettäjät. Akateeminen hammaslääkäriprofessio syntyi Suomessa vuonna 1892, kun hammaslääketieteen koulutus alkoi Aleksanterin Yliopistossa Helsingissä. Suomalaisen hammaslääketieteen isänä pidetään Matti Äyräpäätä, joka oli koulutukseltaan lääkäri. Työssään Helsingin kirurgisessa sairaalassa hän havaitsi kolmasosan potilaista hakeutuneen sairaalaan hammasperäisen infektion johdosta. Huomattava osa näistä potilaista kuoli infektion seurauksiin hoidosta huolimatta.

Äyräpää ajoi hammaslääkäreille keskieurooppalaista lääkärikoulutukseen perustuvaa mallia, jonka mukaan hammaslääketiede on osa lääketiedettä. Lääkintöylihallitus ei kuitenkaan mallia puoltanut, joten hammaslääkärikoulutus muotoutui lyhyemmäksi kuin lääkärikoulutus. Hammaslääketiede eriytyi tuolloin omaksi erikoisalakseen johtaen odontologian lisensiaatin tutkintoon ja myöhemmin myös tohtorin arvoon. Nykyisin hammaslääkärikoulutus tapahtuu yliopistoissa kahden ensimmäisen vuoden ajan melko lailla yhdessä lääkäriopiskelijoiden kanssa, minkä jälkeen koulutukset eriytyvät. 

Hammaslääkärin ja lääkärin ammattien eettinen perusta on – itsestään selvästi – sama: ”terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen” (lääkärin vala ja hammaslääkärin vala). Myös laissa terveydenhuollon ammattihenkilöistä lääkärin ja hammaslääkärin erityiset oikeudet ja velvollisuudet ovat identtiset. Muualla lainsäädännössä on suun terveydenhuoltoa ja hammaslääkäreitä koskevaa erityislainsäädäntöä. Tuore esimerkki on terveydenhuoltolaki 2011, jonka perustelutekstin mukaan hoitava hammaslääkäri päättää potilaan kanssa paitsi hoitosuunnitelmasta myös hoidon kokonaisuudesta ja jaksotuksesta. Tarkoituksena on se, että hammaslääkärillä voi olla hoidossa samanaikaisesti vain sen verran potilaita, että hoidot voidaan toteuttaa kohtuuajassa. 

Lääkäreiden työkenttä ja erikoistumismahdollisuudet ovat laajemmat kuin hammaslääkäreillä, jotka myös voivat erikoistua. Erikoishammaslääkärin tutkinnon voi suorittaa hammaslääketieteellisessä diagnostiikassa, hampaiston oikomishoidossa, kliinisessä hammashoidossa, terveydenhuollossa ja suu- ja leukakirurgiassa, joka on myös lääketieteen erikoisala. Lääkärin työhön liittyvä eettisten kysymysten kirjo on kuitenkin monipuolisempi. On poikkeuksellista, että hammaslääkäri joutuisi työssään kohtaamaan esimerkiksi elämän alkuun tai loppuun liittyviä eettisiä ongelmia. Eräät eettiset kysymykset ovat toisaalta useammin hammaslääkärin arkipäivässä esillä. Esimerkki tällaisesta on hammashoitopelko, joka syrjäyttää osan ihmisistä hoidon ulottumattomiin aiheuttaen lopulta kiireellisen hoidon tarpeen. Taloudelliset tekijät voivat myös olla kynnyksenä hoidon saatavuudelle, sillä hammashoito on terveyskeskuksissa maksullista 18 vuotta täyttäneille potilaille. Hammas- ja suusairauksien hoito on aikuispotilaille terveyskeskuksissa selvästi kalliimpaa kuin muu potilaan hoito perusterveydenhuollossa. 

Suun terveydenhuollossakaan perinteinen jako yksityiseen ja julkiseen sektoriin ei ole enää selvä, kun kunnat ovat toteuttaneet erilaisia järjestelyjä palvelujen tuottamiseksi ulkopuolisin voimin. Puolet aikuisväestöstä saa suun terveydenhuollon palvelut terveyskeskuksista, toinen puoli yksityissektorilta. Kansaneläkelaitos maksoi vuonna 2011 yli miljoonalle potilaalle korvausta hammashoidon kustannuksista. Tilanne on haaste tasa-arvon näkökulmasta, koska yhteiskunnan tuki terveyskeskushoidosta on potilaalle suurempi, mutta terveyskeskuspalveluja ei ole mitoitettu koko väestön tarpeisiin. Hoidon todelliset kustannukset ovat samaa suuruusluokkaa julkisessa ja yksityisessä hoidossa, mutta yksityisessä hoidossa potilasmaksut ovat huomattavasti korkeammat, vaikka KELA-korvaus otetaan huomioon. Hammasproteesit ja proteettinen hoito sekä oikomishoito ovat eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta sairausvakuutuskorvausten ulkopuolella. 

Nykyaikainen hammashoito, kuten muukin terveydenhoito, on moniammatillista ryhmätyötä, jossa koulutetuilla ammattihenkilöillä on omat vastuualueensa. Työikäisiä hammaslääkäreitä on noin 4 200. Heidän lisäkseen suun terveydenhuollossa työskentelee hammashoitajina, suuhygienisteinä, erikoishammasteknikkoina, hammasteknikkoina ja laborantteina noin 8 500 henkilöä. Hyvään potilaiden hoitoon ja tehokkuuteen on mahdollista päästä työnjaolla, jossa hammaslääkäri tutkii potilaan, määrittää diagnoosit ja hoitosuunnitelman sekä hoitaa potilasta jakaen hoitovastuuta muille hoitoryhmän ammattihenkilöille. Potilaan tilanteen vaatiessa hammaslääkärin tulee konsultoida lääkäriä, lähettää potilas erikoishoitoon suusairauksien poliklinikalle tai erikoishammaslääkärin hoitoon. 

Hammaslääkäreiden koulutus on kehittynyt ja monipuolistunut Äyräpään ajoista. Suun terveydenhuolto, joka käsittää sekä julkiset että yksityiset palvelut, on vähitellen organisoitunut osaksi terveyspalvelujärjestelmäämme. Potilaiden hoidossa on tänään entistä paremmin osattava huomioida potilaan yleisen terveydentilan merkitys suun ja hampaiden hoidon kannalta. Suun tulehdussairauksia ja niiden hoitoa ja vaikutuksia on kyettävä arvioimaan potilaan terveydentilaa vasten, esimerkiksi lääkitykset ja suunnitteilla olevat syöpähoidot huomioon ottaen. Väestön vanhetessa ja hampaallisen vanhusväestön määrän kasvaessa hammaslääkäreiltä vaaditaan hyvää osaamista myös lääketieteessä. Toisaalta lääkärin on potilasta tutkiessaan hyvä pitää mielessään myös suusairauksien mahdollisuus ja tarvittaessa kannustaa potilasta hammaslääkärin vastaanotolle. 

© Suomen Lääkäriliitto