Kuolemansyyn selvittäminen ja kuolleiden oikeudet

Kuolemansyyn selvittäminen on välttämätöntä vainajan, omaisten sekä viranomaisten tai hoitohenkilökunnan oikeusturvan kannalta.

Hoitokuolemaksi kutsutaan kuolemantapausta, jossa kuolemaan johtanut tapahtumaketju alkaa lääketieteellisestä hoito- tai tutkimustoimenpiteestä. Hoitokuoleman käsite on neutraali eikä tarkoita, että hoitoon tai tutkimukseen liittyisi virhe, laiminlyönti tai huolimattomuus. Hoitokuolemaa epäiltäessä oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvitys on tärkeä osa terveydenhuollon oikeusturva- ja laatujärjestelmää.

Suomessa kuolee vuosittain noin 50 000 ihmistä. Kuolemansyytilasto tuottaa tilastotietoa Suomessa vakinaisesti asuvien henkilöiden kuolemansyistä. Tilastokeskuksessa on kuolintodistuksia ja tietoja kuolemansyistä vuodesta 1936 lähtien. Kuolemansyytiedoilla on suuri merkitys väestön yleisen terveydentilan kuvaajana, lääketieteellisissä tutkimuksissa ja muun muassa eri väestöryhmien välisten kuolleisuuserojen seurannassa.

Vuonna 2011 hyväksyttiin Euroopan komission asetus (EU) N:o 328/2011, jossa vahvistetaan ne muuttujat, erittelyt ja metatiedot, jotka EU:n jäsenvaltioiden on toimitettava kuolemansyytilastoistaan. Eri maiden kuolemansyitä voidaan näin verrata toisiinsa.

Kuolemansyyn selvittämisestä säädetään kuolemansyyn selvittämisestä annetussa laissa (459/1973) ja asetuksessa (948/1973). Kuoleman toteamisesta säädetään kuoleman toteamisesta annetussa sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa (27/2004). Hautauksesta säädetään hautaustoimilaissa (457/2003). Tätä kirjoitettaessa on valmisteilla kuolemansyyn selvittämistä koskevan lainsäädännön uudistaminen. Kuolemansyyn selvittämisestä annettuun lakiin tulisi perussäännökset kuoleman toteamisen menettelyistä. Vielä nyt kuoleman toteamisesta säädetään asetuksella. Laissa säädettäisiin myös menettelystä, jossa lääkärin ohjeistama sairaanhoitaja voisi ennakoidussa kuolemantapauksessa tehdä kuoleman toteamiseksi suoritettavat tutkimukset, jotta vainajan ruumis voidaan siirtää kylmäsäilytystilaan odottamaan varsinaista lääkärin suorittamaa kuoleman toteamista. Näin voitaisiin menetellä myös poliisin tekemien kuolemaa koskevien havaintojen perusteella, kun kuolema on ilmeinen ruumiin tuhoutumisen tai pitkälle edenneiden kuolemanjälkeisten muutosten takia. Eri toimijoiden velvoitteita kuoleman ilmoittamisessa ja vainajan ruumiin käsittelyssä ja säilyttämisessä täsmennettäisiin. Lisäksi laissa säädettäisiin ulkomailla kuolleista henkilöistä.

Kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain ja asetuksen perusteella kuoleman olosuhteet määräävät, pitääkö kuolemansyy selvittää lääketieteellisen vai oikeuslääketieteellisen järjestelmän mukaisesti. Tiivistettynä voidaan sanoa, että oikeuslääketieteen tehtäviin kuuluvat ei-luonnolliset kuolemat sekä äkilliset, yllättävät kuolemat, joissa vainaja ei ole ollut lääkärin hoidossa. Muut luonnolliset kuolemat kuuluvat kliinisen lääketieteen tehtäviin.

Lääketieteellinen ruumiinavaus voidaan tehdä, kun kuolemansyy ei selviä elämänaikaisten tietojen ja tapahtumaan liittyvien tietojen perusteella ja kuollut henkilö on viimeisen sairautensa aikana ollut lääkärin hoidossa. Ruumiinavauksen pitää myös olla yleisen terveyden ja sairaanhoidon kannalta tarpeellinen, ja vainajan lähimmän omaisen tai muuten läheisen henkilön pitää pyytää sitä. Lääketieteellinen ruumiinavaus tehdään siis lääkärin tai omaisen pyynnöstä.

Oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvitykseen liittyy valtaosassa kuolemista ruumiinavaus, kun taas lääketieteellinen kuolemansyyn selvitys perustuu kliinisiin tietoihin tai lääketieteelliseen ruumiinavaukseen. On hyvä muistaa, että selvästi yleisin kuolemansyyn selvittämisen peruste on vainajalle suoritettu kliininen tutkimus ja viimeisestä sairaudesta ja hoidosta saadut tiedot. Noin 20–25 prosenttia kuolintodistuksista perustuu ruumiinavauksiin. Yli puolet kaikista ruumiinavauksista on oikeuslääketieteellisiä.

Ikiaikainen lause ”Mortuis vivo docent” – kuolevat opettavat eläviä – pitää modernin biolääketieteen teknisestä kehityksestä huolimatta edelleen paikkansa. Kuolemansyiden selvittämisen eettinen oikeutus perustuu osaltaan tähän. Oikeuslääketieteellisissä selvityksissä korostuvat lisäksi eri osapuolten oikeusturvan vaatimukset.

OIKEUSLÄÄKETIETEELLISEN KUOLEMANSYYN SELVITYKSEN AIHEET

Oikeuslääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä vastaa poliisi.
Lain mukaan tutkimus kuolemansyyn selvittämiseksi on suoritettava, kun

  • kuoleman ei tiedetä aiheutuneen sairaudesta tai
  • vainaja ei viimeisen sairautensa aikana ole ollut lääkärin hoidossa,
  • kuoleman on aiheuttanut rikos, tapaturma, itsemurha, myrkytys, ammattitauti tai hoitotoimenpide tai
  • on syytä epäillä, että kuolema on aiheutunut jostain edellä mainitusta syystä tai
  • kuolema on muuten tapahtunut yllättävästi.
  • Edellä mainittujen tapausten yksityiskohtainen selvittäminen on välttämätöntä vainajan, omaisten sekä viranomaisten tai hoitohenkilökunnan oikeusturvan kannalta.

Viranomaistehtävissä tai kansalaisiin kohdistuvien viranomaistoimien yhteydessä tapahtuneet kuolemat sekä ammattitauti- ja hoitokuolemat ovat tapahtumia, joissa kuoleman olosuhteiden ja kuolinsyyn selvittäminen edellyttää monipuolista asiantuntemusta ja ehdotonta puolueettomuutta. Näiden tapausten mahdollisimman nopea ja perusteellinen selvittäminen on tärkeää paitsi yksilöiden oikeusturvan myös viranomaistyön ja terveydenhuollon luotettavuuden kannalta. Esimerkiksi putkakuolemia on ollut Suomessa 10–20 tapausta vuosittain, ja poliisin käyttämät pippurisumuttimet tai etälamauttimet ovat ajallisesti liittyneet yksittäisiin kuolemiin. Tällaisissa tapauksissa tehdään aina oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus osana poliisitutkintaa. Sotilaiden ja poliisien kuolemia virkatehtävissä tapahtuu Suomessa harvoin. Heidän kuolemansa ulkomailla, esimerkiksi kriisialueilla, vaatii poliisin ja oikeuslääkärin lisäksi armeijan, ulkoministeriön ja diplomaattien osallistumista kuolemansyyn selvitysprosessiin sen eri vaiheissa.

Työtapaturmista ja ammattitaudeista annetun lain (459/2015) mukaan ammattitauti on sairaus, joka on todennäköisesti pääasiallisesti aiheutunut työntekijälle hänen työssään, kun hän on altistunut fysikaaliselle, kemialliselle tai biologiselle tekijälle. Ammattitauteihin liittyvissä kuolemissa voi kuolemaan johtava sairaus olla tiedossa jo elämän aikana. Puolueettomuuden ja vakuutusoikeudellisten etuuksien takia sekä muiden kuolemansyiden mahdollisuuden poissulkemiseksi ammattitautikuolemat kuuluvat hoito-organisaatiosta riippumattoman oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvitykseen. Konkreettinen esimerkki ammattitautikuolemista ovat asbestin aiheuttamaan keuhkosyöpään tai mesotelioomaan liittyvät kuolemat. Ammattitauteihin liittyvään kuolemansyyn selvitykseen kuuluu Suomessa yleensä oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus.

HOITOKUOLEMA JA SEN TUTKINTA

Lääketieteelliseen hoitoon ja tutkimukseen liittyy aina riskejä, jotka toteutuessaan voivat johtaa kuolemaan. Jos kuolemaan liittyy epäily tutkimus- tai hoitotoimenpiteiden tai niiden laiminlyönnin osuudesta, on tehtävä ilmoitus poliisille. Hoitokuolemaksi kutsutaan kuolemantapausta, jossa kuolemaan johtanut tapahtumaketju alkaa lääketieteellisestä hoito- tai tutkimustoimenpiteestä. Tutkittavalla oireella tai hoidettavalla sairaudella ei tällöin ole syy-yhteyttä kuolemaan tai sen osuus on korkeintaan myötävaikuttava. On tärkeä huomata, että hoitokuoleman käsite on neutraali eikä sinänsä tarkoita, että hoitoon tai tutkimukseen liittyisi virhe, laiminlyönti tai huolimattomuus. Hoitokuolema ei myöskään sisällä kannanottoa siihen johtaneen tutkimus- tai hoitotoimenpiteen indikaatiosta tai teknisestä suorittamistavasta. Jos kyseessä on ollut hoitovahinko, omaiset voivat hakea korvauksia potilasvakuutuslain (948/2019) perusteella. (Ks. Potilasvahingot, hoitohaitat ja hoitovirheet)

Hoitokuolemaa epäiltäessä oikeuslääketieteellinen kuolemansyyn selvitys on tärkeä osa terveydenhuollon oikeusturva- ja laatujärjestelmää. Laadun jatkuvaa paranemista tavoitteleva toimintakulttuuri on avoin virheilleen ja osaa hyödyntää traagisen hoitokuoleman tilanteena, josta on mahdollisuus oppia. Hoitokuolema on tutkinnallisesti usein vaativa ja edellyttää poliisista ja hoito-organisaatiosta riippumatonta oikeuslääkäriä. Tapauksissa tarvitaan usein myös muiden alojen ja hoito-organisaation ulkopuolisten erikoislääkäreiden lausuntoja. Prosessit ovat juridisesti vaativia myös tuomioistuimissa, joissa lääketieteellisten syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen voi olla vähäistä.

Pitkäaikainen sairaus voi käytännössä päättyä nopeasti kuolemaan. Omaisille tämä voi aiheuttaa epäilyn hoitovirheestä, vaikka kuolema olisi lääkärin näkökulmasta ollut luonnollinen, jopa odotettu tapahtuma. Toisaalta ajallinen yhteys toimenpiteen ja kuoleman välillä voi herättää ajatuksen syy-seuraussuhteesta, vaikka näin ei lääketieteellisesti arvioiden olisikaan. Samoin elintoimintojen ylläpitämiseksi tehtyä toimenpidettä seurannut kuolema voi olla omaiselle vaikea mieltää tilanteena, jossa potilas olisi joka tapauksessa menehtynyt.

Kuolemansyyn selvittämistapa on oikeuslääketieteellinen periaatteessa aina, jos joku esittää perustellun epäilyn toimenpiteen osuudesta kuolemaan. Potilaan omaisille on kaikissa kuolemantapauksissa annettava mahdollisuus keskusteluun hoitavan lääkärin tai kuolemansyyn selvityksestä vastanneen oikeuslääkärin kanssa. Kuolemaan ja sen tutkintaan liittyvien hankalienkin asioiden läpikäyminen kiireettömästi auttaa omaisia surutyössä ja voi ehkäistä pahimmillaan vuosiksi pitkittyneitä selvityspyyntöjä ja kanteluja.

VAINAJAN POTILASTIEDOT

Potilasasiakirjoihin sisältyvät tiedot ovat salassa pidettäviä. Kuolleen henkilön elinaikana annettua terveyden- ja sairaanhoitoa koskevia tietoja voidaan antaa sille, joka tarvitsee tietoja tärkeiden etujensa tai oikeuksiensa selvittämistä tai toteuttamista varten (Laki potilaan asemasta ja oikeuksista 785/1992).

Tietoja tarvitsevan on pyydettävä niitä kirjallisesti potilaan hoitopaikasta. Hakemuksessa on perusteltava, mihin tarkoitukseen niitä pyydetään. Pyytäjä ei kuitenkaan saa vapaasti mitä tahansa potilasasiakirjojen tietoja, vaan vain ne tiedot, jotka ovat välttämättömiä etujen tai oikeuksien selvittämiseksi tai toteuttamiseksi. Jos viranomainen ei katso voivansa luovuttaa pyydettyjä tietoja, asiasta tulee antaa perusteltu päätös valitusosoituksineen (Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta 621/1999). Terveydenhuollon toimintayksikön tehtävänä on arvioida, onko tietojen antamiselle perusteet, ja jos on, missä laajuudessa ja miltä osin niitä annetaan. Kuolleen potilaan tietojen luovuttamisesta tehdään merkintä potilasasiakirjoihin vastaavasti kuin elävän henkilön potilasasiakirjatietojen luovuttamisesta. (Ks. Potilasasiakirjat)

Tietojen luovuttaminen voi tulla kysymykseen esimerkiksi, jos vainajan lähiomainen haluaa selvityttää, liittyykö vainajan kuolemaa edeltäneeseen hoitoon hoitovirhe. Jos omainen haluaa saada hoitovirhe-epäilyn vuoksi potilasasiakirjatietoja, häntä on ohjattava tekemään asiasta kirjallinen hakemus, jossa pyyntö on perusteltava.

POTILASTAPAUS

Vainajan veli pyysi saada terveyskeskuslääkäriltä veljensä kuolintodistuksen ja kuolinsyytiedot. Lääkäri ei suostunut pyyntöön. Hän perusteli ratkaisuaan potilaslain säännöksillä potilasasiakirjatietojen salassa pitämisestä myös potilaan kuoleman jälkeen. Lääkäri pyysi vainajan veljeä esittämään potilaslain ja kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain perusteella perustelut pyynnölleen saada tieto vainajan kuolemansyystä. Valvontaviranomainen katsoi, että kuolintodistukseen sisältyvien tietojen luovuttamiseen ei sovelleta potilastietojen luovuttamista koskevia potilaslain säännöksiä, vaan kuolemansyyn selvittämisestä annetun lain 15 §:n säännöksiä. Kyseisen säännöksen mukaan kuolemansyyn selvittämistä koskevat asiakirjat ovat salassa pidettäviä. Niihin sisältyviä tietoja saa kuitenkin antaa ja asiakirjoja luovuttaa vainajan lähiomaiselle tai muulle hänen läheiselleen. Lähiomaisella oli siten oikeus saada perustelematta tieto kyseisistä kuolemansyyn selvittämistä koskevissa asiakirjoissa olevista tiedoista ja jäljennös kuolintodistuksesta.

KUOLLEEN OIKEUDET

Filosofisesti ja oikeusteoreettisesti kiinnostava kysymys on, onko kuolleilla (ihmis-)oikeuksia. Asialla voi olla myös käytännön seurauksia, erityisesti biolääketieteellisen teknologian kehittymisen vuoksi. Konkreettisia esimerkkejä ovat kysymykset siitä, voiko kuolleella miehellä olla oikeus isyyteen, eli saadaanko hänestä kuoleman jälkeen ottaa siittiöitä ja hedelmöittää hänen vaimonsa, tai mitkä ovat joukkohaudoista esiin kaivettujen, surmattujen ihmisten oikeudet. (Ks. Lapsettomuuden hoito)

Kuolleisiin liittyvissä säännöksissä on usein kyse kuolleiden suojelemisesta elävien kielteisiltä toimilta tai ne koskevat heidän viimeisen tahtonsa (testamentin) toteuttamista, mutta ne eivät koske kuolleen ruumiin oikeuksia. Yleiset eettiset, uskonnolliset tai kulttuuriset normit lähes kaikkialla pyrkivät ainakin vainajan identiteetin selvittämiseen, vainajan hautaamiseen kulttuurin mukaiseen paikkaan ja sen mukaisella tavalla, sekä ruumiin käsittelyyn sitä kunnioittavalla tavalla. Vainajia on käsiteltävä kunnioittavasti myös kuolemansyyn selvityksen yhteydessä ja sen jälkeen ennen hautaamista. Sama koskee vainajaan liittyvien tutkimusnäytteiden ottamista, käsittelyä ja hävittämistä. Ihmisen elimien, kudoksien ja solujen käytöstä annetussa laissa (102/2001) säädetään ruumiinavauksen yhteydessä tapahtuvasta tutkimus- ja opetustoiminnasta. Lain 12 §:n mukaan tutkimus- ja opetustoimintaa on harjoitettava vainajaa kunnioittaen ja siten, ettei vainajan ulkonäkö olennaisesti muutu.

LISÄTIETOJA
Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 13/2003. Teema: Kuolema ja kuolinsyytutkimus, ss 1241–91.
Karkola K, Lalu K. Miksi kuolemansyyt on selvitettävä? Duodecim 1999;115:1521–3.
Pasternack A. Hoitovirheet ja hoidon aiheuttamat haitat. Duodecim 2006;122:2459–70.

 

© Suomen Lääkäriliitto 2021