Tutkijalle

Maailman tautitaakasta lasketaan jopa 90 % sijoittuvan köyhiin, kehittyviin maihin. Samoilla alueilla asuu valtaosa maailman väestöstä. Kuitenkin arvioilta vain 10 % koko maailman terveystieteellisestä tutkimuksesta ja siihen käytetyistä varoista kohdennetaan köyhiin maihin tai niiden terveysongelmien ratkaisemiseen. Tämä ns. 10/90 kuilu ylläpitää tehokkaasti rikkaiden ja köyhien maiden terveydellistä eriarvoisuutta, etenkin kun lähes kaikki tutkimuksen rahoittajat ja valtaosa koulutetuista tutkijoista toimii maapallon rikkaimmissa osissa.

Tilanteen korjaaminen edellyttäisi rikkaiden maiden tutkimuspolitiikan uudelleen arviointia ja niiden lisääntyvää tutkimusyhteistyötä köyhien maiden kanssa. Tältä kannalta olisi toivottavaa, että myös yhä useampi suomalainen osallistuisi terveystieteelliseen tutkimukseen köyhissä maissa tai niiden kanssa. Eettisten syiden lisäksi tutkija voi löytää myös huomattavasti egoistisemman perusteen sille, että valitsee tutkimuskohteensa köyhästä maasta eikä Suomesta. Tämän alan tutkijoiden määrän rajallisuudesta johtuen kilpailu ei ole yhtä rankkaa kuin muilla aloilla eikä tutkijan yleensä tarvitse pelätä sitä, että joku varastaa hänen ideansa.

Kansallista tutkimusstrategiaa kunnioitettava

Mitä suomalaisen lääkärin sitten pitäisi kehitysmaassa tutkia? Useilla köyhillä mailla on oma kansallinen terveyden tutkimusstrategiansa (ns. Essential National Health Research), jota ulkopuolisten rahoittajien toivotaan myös kunnioittavan. Tämä perustuu ajatukseen, että rajallisten resurssien ja valtavien kansanterveydellisten ongelmien tilanteessa köyhien maiden ei pitäisi hajottaa voimiaan, vaan niiden tulisi itsekkäästi valita kansallisesti tärkeimmät tutkimusaiheet, joita tarjota rikkaammille yhteistyökumppaneilleen.

Useimmat tutkimusaiheet ovat luonteeltaan soveltavia. Ns. strateginen perustutkimus on köyhimmissä maissa melko harvinaista. Käytettävien henkilö- ja raharesurssien valossa tämä on ymmärrettävää, mutta toisaalta juuri tieteen luova hulluus ja akateeminen vapaus ovat usein olleet ratkaisevassa osassa parhaimpien keksintöjen synnyssä. Siksi olisi toivottavaa, että rikkaampien maiden tutkijat osallistuisivat myös köyhempien maiden perustutkimukseen. Geneettisen laboratorion perustaminen Burkina Fasoon saattaa ensi kuulemalta hätkähdyttää, mutta itse emme arvottaisi sitä yhtään sen vähemmän tärkeäksi kuin malariarokotteen tutkimuslaboratoriota, jos paikalliset kumppanit ovat ideaan ja sen toteuttamiseen sitoutuneet.

Koulutus tutkijaksi

Köyhien maiden tutkijan koulutukseen tulee sisällyttää tutkimuskohteen substanssiosaamisen ja tutkijan ammatillisten perustaitojen kartuttamisen lisäksi aimo annos oppia kulttuurien välisistä taidoista, yhteistyömaan lainsäädännöstä ja etiikasta. Vaativien kenttäolosuhteiden taitoja ei kuitenkaan opi pelkästään kirjoista ja luennoilla vaan pikemminkin tekemällä. Jotta kaikkea ei tarvitsisi oppia kantapään kautta, liittyminen jo toimivaan tutkimusryhmään usein mahdollistaa pehmeämmän ja tuottavamman alkutaipaleen.

Rahoituskanavat

Köyhissä maissa tai niiden kanssa tehtävää tutkimusta rahoittavat useat erilaiset tahot, kuitenkin niin, että näillä mailla itsellään harvoin on varteenotettavia tutkimusrahoja jaettavanaan. Suomessa tutkija voi kääntyä Suomen akatemian kehitysmaatutkimuksen jaoston (www.aka.fi) ja joidenkin yksityisten säätiöiden puoleen.

Jos suunnitteilla on suurempi projekti tai jos halutaan mukaan useampia partnereita, Euroopan Unionin tutkimusrahat (www.cordis.lu sekä www.tekes.fi) voivat tarjota mahdollisuuden. On kuitenkin muistettava, että EU usein vaatii eurooppalaisen lisäarvon saamiseksi ns. vastarahoitusta tutkijan omasta laitoksesta. EU:lla on myös tuberkuloosin, HIV:n ja malarian tutkimukseen keskittyvä European Developing Country Clinical Trial Partnership -rahoitusmekanismi, mutta suomalaiset eivät oman maansa laitosten kautta voi tätä rahaa hakea, sillä Suomen valtio lähes ainoana EU maana ei ole EDCTP:n yleissopimusta allekirjoittanut.

Yksityisistä säätiöistä amerikkalainen Bill and Melinda Gates -säätiö rahoittaa köyhissä maissa tai niiden kanssa tehtävää tutkimusta, josta rahoitusmekanismista ja yhteistyöstä myös suomalaisilla terveystutkijoilla on kokemusta. Muita kansainvälisiä säätiöitä ja tunnettuja rahoittajia on myös hyvä lähestyä. Ns. public-private partnership -rahoitus, jossa osa tutkimusrahasta on julkisista lähteistä, osa yksityisistä (esim. lääke- tai muu teollisuus) on myös lisääntyvässä määrin hyväksi koettu vaihtoehto.

Tutkimussopimuksen juridisista reunaehdoista on hyvä ottaa ajoissa selvää varsinkin olosuhteissa, joissa yhteiskunnan infrastruktuuri (yleinen terveydenhuolto, potilasvakuutukset, lääkkeiden, rokotteiden, tutkimusnäytteiden kylmäketju, jne.) ei välttämättä tue tutkijaa kuten rikkaissa maissa. Tämä korostuu erityisesti ihmisiin kohdistuvassa kliinisessä tutkimuksessa, jonka kohdalla sekä tutkimuslupia myöntävät viranomaiset että rahoittajat edellyttävät entistä tarkemmin ns. hyvän tutkimustavan (Good Clinical Practise) ja kansainvälisten tutkimustyötä koskevien sopimusten noudattamista myös tutkijalähtöisissä tutkimuksissa.

Köyhien maiden tutkimuksessa eettiset, tutkimuskapasiteetin rakentamisen vaatimukset sekä yhteistyön jatkuvuuteen liittyvät seikat korostuvat usein. Tutkijan on hyvä varautua siihen, että varsinaisen tutkimuksen lisäksi hän voi joutua ottamaan osaa tutkimuksen mahdollistavan infrastruktuurin pystyttämiseen ja huolehtimaan tutkimuksen kohteena olevasta väestöstä sekä tutkimuksen aikana että usein myös jonkin aikaa sen jälkeen. Ns. bleed & fly -ryöstötutkimus, jossa vain haetaan tutkimusnäytteet köyhästä maasta ja tutkitaan niitä rikkaan maan laboratorioissa ilman todellista kumppanuutta kohdemaan kanssa, on onneksi enää harvoin mahdollista.

Ennen tutkimuksen aloittamista on suositeltavaa ja monessa maassa asetuksella säädettyä, että tutkimussuunnitelma arvioidaan ja hyväksytään molempien (kaikkien) yhteistyömaiden eettisissä toimikunnissa. Usein esille nousevia, kiperiäkin kysymyksiä ovat ymmärrettävä potilas- tai tutkittavan tiedote, korvaus- ja vastuukysymykset, näytteiden ja tulosten sekä patenttien omistusoikeus sekä käsikirjoitusten kirjoittajuus. Vastuullinen tutkija huolehtii myös tutkimustulosten levittämisestä, ei pelkästään tieteelliselle foorumille vaan päätöksentekijöille, jotta tulosten soveltaminen tutkimuskohteena olleen väestön ja tutkimusmaan muiden asukkaiden hyväksi mahdollistuu.

Rikkaasta maasta peräisin oleva tutkija voi toisinaan löytää itsensä myös ns. käänteisen kolonialismin tilanteesta, jossa hän yhteistyössä joutuukin altavastaajan asemaan ikään kuin olisi velvollinen hyvittämään kaiken sen epäoikeudenmukaisuuden, jota köyhät maat ovat siirtomaa-aikoina joutuneet kokemaan. Terveessä yhteistyösuhteessa kaikkien osapuolten vastuut ovat tasapainoisessa suhteessa käytettävissä oleviin resursseihin ja tutkimuksen oletettuihin tuloksiin nähden.

Suomalaisen lääkärin tai opiskelijan, joka on kiinnostunut tutkimustyöstä kehitysmaassa, kannattanee aluksi ottaa yhteyttä johonkin Suomen muutamasta tämän alan tutkimusryhmästä. Toinen vaihtoehto on hakeutua projektiin jonkin ulkomaalaisen yliopiston tai laitoksen kautta; esimerkiksi usealla ruotsalaisella laitoksella on institutionalisoidut suhteet johonkin kehitysmaahan.

Erityisiä kehitysmaatutkimuksen kursseja ei Suomessa juurikaan järjestetä, mutta yleiset tutkijakurssit muodostavat hyvän pohjan, jolle kehitysmaatutkimuksen erikoistaitoja voi lähteä rakentamaan kisälliperiaatteen mukaisesti jossakin sopivassa projektissa työskennellen kirjallisuuden ja etäopintojen siivittämänä.

Hanna Nohynek
LT, akatemiatutkija, kansainvälisen terveydenhuollon professori

Per Ashorn
Dos. kansainvälisen terveydenhuollon professori

Helsingin julistus

Rajaa opas

© Suomen Lääkäriliitto 2009