Kun Suomi oli vuonna 1809 liitetty Venäjän keisarikuntaan autonomisena suuriruhtinaanmaana, perustettiin myös Suomeen vuonna 1811 Collegium medicum. Sen esimies nimitettiin vuonna 1817 arkkiatriksi. Arvonimen myöntäminen kuului niihin runsaskätisiin suosionosoituksiin, joilla Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I pyrki lisäämään suopeutta itseään ja Venäjän hallitusvaltaa kohtaan. Autonomian ajalla arkkiatrin arvonimi myönnettiin yleensä akateemisen virkauran perusteella. Ensimmäiset arkkiatrit toimivat myös korkeissa hallinnollisissa viroissa. Arkkiatreista kolme sai arvonimen virkauransa aikana 48-55 vuoden iässä ja muut kolme eläkkeelle siirtyessään 61-68-vuotiaina. Vanha arkkiatri oli joissain tapauksissa vielä olla elossa, kun uusi nimitettiin. Arkkiatrin arvonimi myönnettiin vuonna 1817 Collegium medicumin esimiehelle Gabriel von Bonsdorffille. Hän oli Turun akatemian anatomian ja fysiologian professori, joka oli toiminut aiemmin myös luonnonhistorian ja eläinlääketieteen professorina. Bonsdorff luopui professorin virasta vuonna 1823, mutta jatkoi Collegiumin esimiehen tehtävässä vuoteen 1825. Kaksi vuotta edellisen arkkiatrin kuoleman jälkeen arvonimen sai vt. lääkintätoimen pääjohtaja Johan Agapetus Törngren vuonna 1833. Hän oli toiminut Turun akatemian kirurgian ja synnytysopin professori sekä Collegium medicumin esimiehenä. Hän oli ensimmäinen lääkintätoimen pääjohtaja maassamme. Helsingin yliopiston kirurgian ja synnytysopin professori Lars Henrik Törnroth sai arkkiatrin arvonimen vuonna 1844. Hän oli taitava kliinikko ja kirurgi, joka käytti tiettävästi ensimmäisenä suomalaisena lääkärinä eetterinarkoosia leikkauksissaan. Myöhemmin hänet kutsuttiin myös lääkintätoimen pääjohtajaksi. Törnroth oli vuonna 1835 perustetun Finska Läkaresällskapetin keskeisiä henkilöitä. Hän oli arkkiatrin arvonimen saadessaan vasta 48-vuotias. Vuonna 1859 arkkiatriksi nimitettiin Evert Julius Bonsdorff, joka toimi Helsingin yliopiston anatomian ja fysiologian professorina. Lääketieteen ohella hän harrasti vertailevaa anatomiaa sekä eläintiedettä. Hän keräsi Helsingin yliopistolle erittäin laajat eläinkokoelmat. 49-vuotiaana arkkiatriksi nimitetty Bonsdorff ehti pitää arvonimeä hallussaan melkein 40 vuoden ajan. Aiempi arkkiatri Gabriel von Bonsdorff oli hänen setänsä. Vuonna 1885 arkkiatrin arvonimen sai Helsingin yliopiston patologisen anatomian ja valtiolääketieteen professori Otto Edvard August Hjelt eläkkeelle siirtyessään. Valtiolääketieteellä tarkoitettiin tuolloin oikeuslääkeoppia ja hygieniaa. Hjelt otti ensimmäisenä mikroskooppiset tutkimukset käyttöön ruumiinavauksissa. Tutkimustyön ja opetustehtävän ohella Hjelt loi perustan Suomen terveydenhuollon lainsäädännölle. Hän harrasti myös lääketieteen ja luonnontieteiden historian tutkimusta ja omistautui eläkkeelle siirryttyään kokonaan terveydenhuollon historian tutkimukselle. Autonomian ajan viimeinen arkkiatri oli Johan Isak Björkstén. Hän oli toiminut monissa eri tehtävissä, kuten piirilääkärinä, kun hänet vuonna 1878 kutsuttiin juuri perustetun lääkintöhallituksen lääkintöneuvokseksi. Tässä tehtävässä hän vastasi Suomen koko terveydenhuollon uudelleen järjestämisestä. Hän sai arkkiatrin arvonimen vuonna 1896 eläkkeelle siirtyessään. Björksténin lisäksi maassa oli kaksi muutakin arkkiatria, kunnes E. J. Bonsdorff kuoli vuonna 1898. Kun Björkstén oli kuollut vuonna 1912 ja Hjelt vuonna 1913, ei arkkiatrin arvonimiä autonomian aikana enää myönnetty. Suomen itsenäistyttyä katkos arkkiatrin arvonimen myöntämisessä jatkui vielä yli kymmenen vuoden ajan. Se saattoi johtua ensimmäiseen maailmansotaan ja itsenäistymiseen liittyvästä poikkeuksellisesta ajanjaksosta. Kun uusia arkkiatreja ryhdyttiin jälleen nimittämään, he olivat yleensä mittavan akateemisen virkauran luoneita, eläkeiässä jo olevia lääkäreitä. Näin nimityksestä muodostui aiempaa selvemmin tunnustus tehdystä elämäntyöstä. Ensimmäinen itsenäisen Suomen arkkiatri oli professori Klas Richard Sievers, joka sai arvonimen vuonna 1928. Sievers toimi mm. Helsingin yliopiston sisätautiopin dosenttina, Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalan ylilääkärinä ja Marian sairaalan ylilääkärinä. Hän oli vuosina 1906-1911 lääkintöhallituksen pääjohtajana, kunnes joutui sortovuosiin liittyneistä poliittisista syistä eroamaan virasta. Tämän jälkeen hän toimi vielä pitkään mm. koululääkärinä ja vakuutuslääkärinä. Arkkiatrin arvonimen Sievers sai 76-vuotiaana luopuessaan Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen puheenjohtajuudesta. Kaksi vuotta Sieversin kuoleman jälkeen arvonimi myönnettiin vuonna 1933 Juho Jaakko Karvoselle, joka oli ansioitunut usealla alalla. Hänet oli nimitetty vuonna 1902 Helsingin yliopiston syfilidologian ja ihotautiopin ylimääräiseksi professoriksi ja myöhemmin vuonna 1917 lääkintöhallituksen pääjohtajaksi. Kolmannen elämäntyönsä Karvonen teki vakuutuslääkärinä ja vakuutuslääketieteen kehittäjänä. Karvonen oli arkkiatrin arvonimen saadessaan 70-vuotias. Hän oli arkkiatrina ensimmäinen suomalaiskansallisen aatesuunnan kannattaja ja kuului Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin voimahahmoihin. Vuonna 1943 arkkiatrin arvonimen sai eläkkeellä oleva professori Werner Oswald Renkonen (vuoteen 1940 Streng). Hän oli toiminut mm. Helsingin yliopiston bakteriologian ja serologian professorina ja lääketieteellisen tiedekunnan dekaanina sekä valtion väliaikaisen seerumilaboratorion johtajana. Renkosen ansiota oli maamme serobakteriologisen ja immunologisen tutkimuksen käynnistyminen. Vuonna 1952 arkkiatriksi nimitettiin Helsingin yliopiston lastentautiopin professori Arvo Henrik Ylppö. Hän ehti olla arkkiatrina 40 vuotta, vaikka oli arvonimen saadessaan 65-vuotias. Arvo Ylppö aloitti uransa Berliinissä, jossa hän teki väitöskirjansa vastasyntyneiden keltataudista. Palattuaan Suomeen hän toimi vuodesta 1921 aina vuoteen 1957 Helsingin yliopiston lastentautiopin professorina. Ylppö ryhtyi määrätietoisesti kehittämään lasten terveydenhuoltoa. Hän toimi Mannerheimin Lastensuojeluliiton omistaman Lastenlinnan sairaalan ylilääkärinä vuosina 1920-1963. Hänen ansiostaan Lastenlinnasta kehittyi terveyssisaria, kouluhoitajia ja lastenhoitajia valmistava laitos, ja maahamme perustettiin äitiys- ja lastenneuvoloiden verkosto. Ylppöä pidetäänkin suomalaisen neuvolajärjestelmän isänä. Ylppö oli maailmankuulu keskosia ja vastasyntyneitä koskevista tutkimuksistaan. Kotimaassa hän oli kaikkien rakastama lastenlääkäri ja kansanvalistaja. Eläkkeelle jäätyään Ylppö vaikutti pitkään yhteiskunnan eri aloilla erityisesti lasten ja lapsiperheiden parhaaksi. Arvo Ylpön kauan kestäneen ja ansiokkaan arkkiatrikauden aikana tämä arvonimi tuli tunnetuksi laajoissa kansalaispiireissä. Nils Oker-Blom teki elämäntyönsä Helsingin yliopiston virologian professorina ja lääketieteellisen tiedekunnan dekaanina sekä yliopiston rehtorina ja kanslerina. Hän ohjasi laitosta, tiedekuntaa ja yliopistoa nykyaikaiseen tutkimukseen ja opetukseen. Tutkijana Oker-Blom kuului suomalaisen virusopin uranuurtajiin. Hän siirtyi eläkkeelle vuonna 1988 ja sai arkkiatrin arvonimen vuonna 1992. Oker-Blomin sivistyneisyyttä kuvaavat hänen monipuoliset harrastuksensa kuvanveistosta lääketieteen historiaan. Humanistina ja eetikkona hän paneutui syvällisesti arkkiatrin tehtävään, mutta hänen toimikautensa jäi vakavan sairauden ja kuoleman takia vain parin vuoden mittaiseksi. Nykyinen arkkiatri Risto Pelkonen toimi Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa sisätautiopin dosenttina vuodesta 1967 ja Helsingin yliopistollisen keskussairaalan III sisätautien klinikan osastonylilääkärinä vuodesta 1981 vuoteen 1994, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Hänelle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1990. Arkkiatrin arvonimen hän sai 64 vuoden ikäisenä vuonna 1995. Pelkonen on saanut monipuolista tunnustusta hyvänä opettajana ja luennoitsijana. Hän on ahkera kirjoittaja ja aktiivinen tiedottaja terveyttä koskevissa asioissa. Eettiset kysymykset ovat aina olleet Pelkoselle tärkeitä. Omalla työllään ja kirjoituksillaan hän on luonut mallia hyvälle potilas-lääkärisuhteelle. Hänen aloitteestaan valaperinne on elvytetty. Kaikista maamme lääketieteellisistä tiedekunnista valmistuvat lääkärit antavat nykyisin juhlallisen valan arkkiatrin sekä tiedekunnan ja Lääkäriliiton edustajien läsnä ollessa. Näin nuoret lääkärit sitoutuvat ammattinsa ikiaikaisiin eettisiin arvoihin – samoihin, joita myös arkkiatrit toiminnallaan pyrkivät vaalimaan. Lähteet: Forsius A. Arkkiatrin arvonimi ja Suomen arkkiatrit. Suomen Lääkäril 1992;47:845-849. Kouvalainen K. Suomen arkkiatrit kautta aikojen. Suomen Lääkäril 1997;52:2065-2080.
Suomen arkkiatrit kautta aikojen
Suomen autonomian ajan arkkiatrit
Suomen itsenäisyyden ajan arkkiatrit
