Kehitysyhteistyöopas

• Näkökulma oppaaseen
• Kehitysmaat ja terveys
• Suomen kehitysyhteistyö
• EU:n kehitysyhteistyö
• Koulutus kehitysyhteistyötehtäviin
• Työnhakukanavat
• Haku, lähtö ja paluu

• Toimituskunta ja asiantuntijat
• Anna palautetta oppaasta

 

EU:n kehitysyhteistyö

Euroopan Unionin kehitysyhteistyöllä tarkoitetaan kokonaisuutta, jonka muodostavat Euroopan yhteisön kehitysyhteistyö sekä kunkin jäsenmaan oma kansallinen kehitysyhteistyö.

Euroopan unioni on maailman suurin ulkomaanavun antaja, jonka osuus maailman virallisesta kehitysavusta on n. 60 %. Suurin osa tästä on jäsenmaiden kehitysyhteistyötä, mutta noin viidesosaa varoista hallinnoi Euroopan unionin komissio. Tämän lisäksi EU:n budjetin ulkopuolisesta Euroopan kehitysrahastosta (EKR, englanniksi EDF) rahoitetaan kahdenvälistä yhteistyötä Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden (AKT, englanniksi ACP) kanssa.

Komission ulkosuhteiden pääosasto (External Relations Directorate Genereal, DG RELEX) ja kehitysasioiden pääosasto (Directorate General Development, DG DEV) formuloivat unionitason kehityspolitiikkaa ja ohjelmoivat rahoitusta eri sektoreille ja teemoille, joihin kuuluu mm. terveys, ruoka-apu ja ympäristökysymykset. Komission alainen EuropeAid-toimisto hallinnoi käytännössä yhteisön kehitysyhteistyöpolitiikan kaikkia täytäntöönpanovaiheita. Viime aikoina kehitysyhteistyön maakohtainen hallinnointi on yhä enenevästi hajautettu EU:n edustustoille ja niissä toimiville EuropeAidin asiantuntijoille. EuropeAidin ja edustustojen tehtävänä on valvoa, että yhteisön apu pannaan täytäntöön tehokkaasti, laadukkaasti ja nopeasti.

Kehitysyhteistyön pohjana on vuodesta 2005 alkaen ollut Euroopan komission, Euroopan parlamentin ja jäsenmaiden yhdessä muotoilema kehityspoliittinen julkilausuma ”Kehityspolitiikkaa koskeva eurooppalainen konsensus”, jossa määritellään EU:n kehityspolitiikan tavoitteet ja kehitysyhteistyön arvoperusta. EU:n toimintaa ohjaavia arvoja ovat ihmisoikeuksien, demokratian, hyvän hallinnon, tasa-arvon, solidaarisuuden ja oikeusvaltioiden kunnioittaminen. Yleisenä tavoitteena on köyhyyden vähentäminen YK:n vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Kehityspolitiikan kulmakiviä ovat lisäksi poliittinen dialogi kumppaneiden kanssa, kansalaisyhteiskunnan osallistuminen ja hauraiden valtioiden tukeminen. Euroopan parlamentissa kehitysyhteistyöasioista vastaa oma valiokuntansa (DEVE).

EU:n − samoin kuin Suomen − kehitysyhteistyössä korostetaan kumppanuuden periaatetta. Taustalla on ajatus, että kukin kehitysmaa on vastuussa omasta kehityksestään. Kehitysmaiden on itse määriteltävä kehityksensä suunta ja sisältö, joita kansainväliset avunantajat voivat ainoastaan tukea kumppanin roolissa.

Unionissa on hyväksytty ajatus, että pelkällä kehitysyhteistyöpolitiikalla ei saada aikaan riittäviä tuloksia, vaan toimia myös muilla politiikka-aloilla tarvitaan. Esimerkkejä näistä ovat talous-, terveys-, maatalous- ja muuttoliikekysymykset. Ihmisoikeuksiin ja hyvään hallintoon on pyritty kiinnittämään systemaattisesti huomiota EU:n kehitysyhteistyöpolitiikassa.

EU:n ulkomaanavun budjettivaroista tulevaa rahoitusta on yksinkertaistettu rahoituskaudella 2007–2013. Erilaisia rahoitusvälineitä on nyt yhdeksän. Näistä osa on maantieteellisesti tai temaattisesti painottuneita (esim. kehitysyhteistyön rahoitusinstrumentti DCI, naapuruuspolitiikan rahoitusinstrumentti ENPI ja demokratia ja ihmisoikeudet rahoitusinstrumentti EIDHR). Kolmea välinettä käytetään kriisitilanteissa (esim. humanitaarisen avun jakamiseen) tai vakauden lisäämiseen. Budjetin ulkopuolisen Euroopan kehitysrahaston maksuosuudet neuvotellaan erikseen. EU:n jäsenmaat ovat sopineet seuraavan rahoitusosuuden (EDF10 vuosille 2008–2013) suuruudeksi n. 27 miljardia euroa.

Laaja-alaista yhteistoimintaa

EU harjoittaa kehitysyhteistyötä lähes kaikkien maailman kehitysmaiden kanssa. Avun kohdemaita on yli 160. Yhteistyölle on alusta alkaen ollut ominaista, että se kattaa kehitysyhteistyön lisäksi myös poliittiset, kauppapoliittiset ja kulttuuriset suhteet.

EU:n kehitysavun tärkeimpiä yhteistyöohjelmia ovat mm. Investointi ihmisiin -ohjelma vuosille 2007–2013, ruokaturva-ohjelma ja ympäristö-ohjelma, jotka kuuluvat DCI rahoitusinstrumentin temaattisiin ohjelmiin ja joiden kautta EU:n kehitysapu voi suuntautua kaikkiin kehitysmaihin. Samoin tärkeä temaattinen ohjelma on kansalaisjärjestöille ja paikallisille toimijoille suunnattu Non-state actors and local authorities (NSA-LA) ohjelma. DCI:n maantieteellisistä ohjelmista rahoitetaan muiden kuin AKT-maiden kehitysyhteistyötä, mm. Aasian ja Latinalaisen Amerikan maiden sekä EU:n naapurimaiden (ml. Lähi-itä ja Välimeren maat) ohjelmia. DCI:n alueelliset ja maakohtaiset ohjelmat ovat korvanneet aikaisemmat rahoitusinstrumentit mm. TACIS, MEDA ja ALA ohjelmat. Apu sisältää tukea sekä yksittäisille hankkeille että kokonaisille toimisektoreille ja myös suoraa maksutasetukea yhteistyömaille. EU antaa myös huomattavia määriä elintarvikeapua ja humanitaarista apua.

EU:n kehitysyhteistyö AKT-maiden kanssa perustuu pitkäaikaisiin yhteistyösopimuksiin − viimeisin on Cotonoun sopimus, jota on uusittu vuonna 2005. Cotonoun sopimuksella EU:n sekä Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maiden väliset kauppasuhteet järjestettiin alueellisin talouskumppanuussopimuksin, joiden tulee olla sopusoinnussa Maailman kauppajärjestön WTO:n järjestelmän kanssa. Samalla myös EU:n markkinat pyrittiin avaamaan köyhimpien kehitysmaiden tuotteille. EU:n kehityspolitiikan maantieteellinen painopiste on Afrikassa ja Eurooppa-neuvosto hyväksyi vuonna 2005 erityisen EU:n Afrikka-strategian, joka sisältää runsaasti konkreettisia sitoumuksia ja aloitteita. EU:n yhteistyö Aasian ja Latinalaisen Afrikan maiden kanssa perustuu kahdenvälisiin sopimuksiin. Sopimukset ovat laaja-alaisia ja kattavat muitakin yhteistyömuotoja kuin kehitysyhteistyön. Aasiassa suurinta tukea ovat saaneet Intia, Kiina, Afganistan ja Indonesia ja Latinalaisessa Amerikassa Guatemala, Nicaragua, Peru, Bolivia ja Brasilia. EU:n ja Välimeren maiden yhteistyö tähtää osapuolten taloudelliseen yhdentymiseen sekä Välimeren alueen vakauden ja turvallisuuden lisäämiseen. Valtaosa avusta on suunnattu taloudellisten rakenteiden kehittämiseen ja sosiaalisektorille. Suurimmat avunsaajamaat ovat Egypti ja Marokko.

EU:n elintarvikeapu on keskitetty kriisialueille, vähiten kehittyneille maille sekä alhaisen tulotason maille, joiden elintarvikkeiden tuonti on vientiä suurempaa. Varsinaisesta ruoka-avusta on yhä enemmän siirrytty elintarviketurvan parantamiseen, joka liittyy läheisesti köyhyyden vähentämiseen.

EU kuuluu suurimpiin humanitaarisen avun antajiin maailmassa. Apu kattaa sekä varsinaisen hätäavun että katastrofien ehkäisyn ja hätätilan jälkeisen välittömän jälleenrakennuksen. Myös humanitaarisen avun ja pitkäjänteisen kehitysyhteistyön välistä yhteyttä korostetaan: kehitystä pyritään ohjaamaan siten, että aseellisten kriisien ja muiden katastrofitilanteiden uhka pienenee. EU:n humanitaarisen avun toiminnot on keskitetty ECHO:lle (European Community Humanitarian Office), joka toimii yhteistyössä Punaisen Ristin, YK:n ja kansalaisjärjestöjen kanssa.

Kansalaisjärjestöt mukana EU:n kehitysyhteistyössä

Kansalaisjärjestöt voivat olla mukana EU:n kehitysyhteistyössä kahdella tavalla. Ne voivat toimia EU:n avun toteuttajina, jolloin yhteistyö perustuu EU:n ja järjestöjen kesken tehtäviin sopimuksiin. Toisaalta EU tukee järjestöjen omaa kehitysyhteistyötä avustuksilla yhteisrahoitusohjelman kautta. Kansalaisjärjestötukea voidaan myöntää sekä kehityshankkeisiin että järjestöjen kehitysyhteistyötä ja kehityskysymyksiä koskevaan tiedotukseen Euroopassa. Yhteistyössä korostetaan kehitysmaiden ihmisten osallistumista ja ruohonjuuritason kumppanuutta. Ajatuksena on, että kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyö voi parhaiten saavuttaa kaikkein köyhimmät ja syrjäytyneimmät ihmiset.

EU:n uusista rahoitusmekanismeista erityisesti DCI-instrumenttiin kuuluva NSA-LA-ohjelma on suunnattu kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhön. Yhteisrahoitushankkeissa EU:n tuki voi tavallisesti olla 75 prosenttia, järjestön oman osuuden tulee olla vähintään 15 prosenttia ja muiden yhteisrahoittajien osuus voi olla 10 prosenttia. Erotuksen kattamiseen voidaan käyttää järjestön kotimaan antamaa rahoitusta. Suomalaiset järjestöt eivät ole toistaiseksi kovinkaan paljon hakeneet EU:lta tukea. Syynä on ollut toisaalta hankalana pidetty hakumenettely ja toisaalta se, että EU edellyttää hankkeilta minimikokoa, joka ylittää monien suomalaisten järjestöjen voimavarat. Näitä ongelmia helpottaakseen suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat perustaneet yhteistyö- ja neuvontajärjestön, Kehys ry:n joka neuvoo ja tiedottaa järjestöjä EU:n rahoitusta koskevissa asioissa. Kehys ry toimii myös suomalaisten järjestöjen edustajana EU:n kehitysyhteistyöjärjestöjen katto-organisaatiossa Concordessa.