Lääketieteen opiskelijan arvauksia tulevasta

Kuvittelen hetken osaavani ennustaa tulevan lääkärinurani 50 seuraavaa vuotta. Tässä teille yksi mahdollinen tarina.

Valmistun lääketieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 2014. Nuorena intomielenä riennän parantamaan potilaita ja maailmaa. Maailma ei ole muuttunut kovin paljon tähän päivään verrattuna, mutta Suomen hoitojärjestelmä on myllerretty. Työskentelen pakollisessa yhteiskuntapalveluksessa yksityisessä valtion valvomassa perusterveydenhuollon pisteessä. Kohtaan kovien aikojen kärsijät, ja se itkettää iltaisin. Minulle ei ole kaipaamiani resursseja auttaa alkoholin, mielenterveysongelmien ja yksinäisyyden yhdistelmästä kärsiviä. ”Suomi inhimilliseksi!”, huudan tuloerojen kasvua vastustavassa mielenosoituksessa monien kollegoideni rinnalla.

Opiskeluaikana tekemäni tutkimuksen ansiosta painan päähäni tohtorin hatun pian valmistumiseni jälkeen. Yhteiskuntapalvelusvuosien jälkeen neuvottelen itselleni psykiatrian erikoistumiseen kelpaavan työpaikan, jossa 1/3 työajasta saa käyttää tutkimukseen. ”Ihanan joustavaa!”, ajattelen ja luen psykiatrian tenttikirjoja aiemmin tutkimukseen käyttäminäni iltoina. Uudet kirjat kertovat psykiatristen sairauksien biologiasta hämmästyttävän paljon. Tarkkailen psykiatrian kentän levotonta liikehdintää enkä osaa päättää olisinko enemmän innoissani neurobiologian läpimurroista vai filosofian vahvistuvasta asemasta psykiatriassa.

Meilahden uudistettu sairaala houkuttaa minut erikoislääkäriksi opiskeluaikoina rakkaiksi käyneille kulmille. Sairaalapsykiatrin työ on mielekästä, potilaita voi todella auttaa. Kiire, potilaiden virta ja uuden oppimisen paine ovat kuitenkin loputtomat. Työntekijöitä on vähän ja heiltä vaaditaan yli-inhimillisyyttä. Koen erityisen raskaaksi potilaiden hoidon päivittäisen priorisoinnin. Monen muun tavoin käyn lähellä burnoutia. Yhteiskunta on kuitenkin herännyt siihen, että sillä ei ole varaa antaa lääkäreidensä uupua eikä yhdenkään työikäisen syrjäytyä. Sairaalaan palkattu työssäjaksamisvalmentaja opettaa minua rentoutumaan ja pitämään kiinni työajoistani. Potilaistani huomaan, että vaikka monilla menee vieläkin huonosti, syrjäytymisen vastaiset toimet ovat kaventaneet tuloerokuilua. Muistan aiemman kiihkoiluni asiasta.

Lääkärin työ on työtä oma persoona työkaluna. 2050-luvulla koen löytäneeni itselleni ominaisen tavan olla väljässä lääkärin roolissa. Potilaat valitsevat minut, jos kokevat, että kohtaamme toisemme. Lääkärinvaihto on perusoikeus. Oman persoonan mukanaolo työssä ja toiselle lääkärille vaihtavat potilaat koettelevat välillä itsetuntoa. En silti vaihtaisi pois näiden aikojen tasa-arvoista ja henkilökohtaista potilassuhdetta. Tarjoamalla potilaalle kokemuksen aidosta kuuntelemisesta ja teoista riippumattomasta arvostuksesta voi auttaa jo paljon. Sairauksien taustalla olevat psykologiset syyt on lisäksi helpompi tunnistaa, kun uskaltautuu potilaan maailmaan. Ajatus psykosomatiikan tärkeydestä on taottu lähtemättömästi myös jokaisen ei-psykiatrisen lääkärin mieleen.

Olen 67 vuotta ja vielä työelämässä. Olen ehtinyt työskennellä kymmenessä työpaikassa niin lääkärinä, tutkijana, opettajana kuin lääketieteellisen lehden toimittajanakin. En osaa enkä halua luopua työstäni kokonaan. Koen lääkäriyden kuuluvan persoonaani.

Vuonna 2060 herään kahdeksan aikoihin ja kytken päälle videoyhteyden. Reaaliaikaisen yhteyden kautta uusin parin potilaan masennuslääkityksen. Vuoteellani maaten alan naputella Lääkäriliiton 150-vuotiskolumnia, jossa käyn läpi mennyttä lääkärinuraani ja sitä, kuinka hyvin nuoruuden ennustukseni toteutui.

Sonja Sulkava, lääketieteen opiskelija

Kuva: Kimmo Brandt