Terveydenhoito ei ole hanke

Suomen terveydenhoito on rakentunut niin monimutkaiseksi ja sen palaset ovat junttautuneet asemiinsa niin tiukasti, että suurten uudistusten tekeminen kerralla on mahdotonta. Silti poliitikoille on äärimmäisen tärkeää pitää yllä illuusiota siitä, että suuri uudistus terveydenhoidon parantamiseksi on juuri valmistumaisillaan.

Pitää muistaa, ettei nykytilanne ole ihan hetkessä syntynytkään. Suomen terveydenhoitoa on rakennettu eri vuosikymmeninä hyvin erilaisista palasista.

1960-luku ja osa seuraavaakin vuosikymmentä kului aluesairaalaverkkoa rakennettaessa. 1970-luvulla rakennettiin ympäri maata terveyskeskuksia silloisen Lääkintöhallituksen tiukassa ohjauksessa. Valtionosuuksilla varmistettiin se, että pienimpiinkin terveyskeskuksiin rakennetttiin laboratoriot ja röntgenit.

Seuraavalla vuosikymmenellä keskityttiin kasvattamaan terveydenhoidon kuluja. Myös potilaan lompakon paksuus sai entistä suurempaa merkitystä, kun erikoismaksuluokan nimellä rakennettua ohituskaistaa levennettiin.

1990-luvulla taisteltiin laman kanssa ja kannettiin huolta perusterveydenhoidosta. Kun talous koheni, aloitettiin tämän vuosikymmenen alussa Kansallinen terveyshanke. Sen lähes 60 tavoitteesta saavutettiin muutama: hoitoon pääsylle laadittiin aikarajat ja lailla määrättiin, että sairaan ihmisen puheluihin pitää vastata.

Matti Vanhasen kakkoshallituksen ohjelmaan kirjattiin vaarallinen lause ”Ketään ei jätetä yksin”. Se – tai joku muu aivoitus – sai ainakin sosiaali- ja terveysministeriön ministerit uskomaan, että kavereille kerättävän hyvän nimissä voidaan käynnistää valtava määrä uusia hankkeita. Viis siitä, ovatko hankkeet keskenään ristiriidassa tai suorastaan toisiaan vastaan.

Olen seurannut Suomen terveydenhoidon kehittämistä läheltä runsaat 20 vuotta. Kertaakaan sinä aikana en ole kokenut sellaista hämmennystä kuin nyt.

Virallisesti Suomessa yritetään nyt parantaa perusterveydenhoitoa, kun leikkausjonot on saatu uhkasakoilla kuntoon. Terveyskeskusten parannusreseptejä vain on yhtä aikaa voimassa aivan liian monta. Pelkään, että tässä koko toiminnalle käy kuin vanhuuden vaivoja potevalle mummolle; kukin taho lisää uusia lääkkeitä niin, että lopulta mummo vaipuu yhteisvaikutusten aiheuttamaan koomaan.

Vaikka vielä ei ole mitään tietoa siitä, onko meillä tämän hallituksen jälkeen Toimiva terveyskeskus vai lääkäreiden yksityisvastaanotoille avattu terveyskeskus, valinnanvapaus koko maan terveyskeskuksiin, sähköinen – ja toimiva – potilasarkisto, nettireseptit, maakuntahallintoon vai sosiaali- ja terveyspiireihin perustuva hallinto, yksi asia näyttää kohtuullisen varmalta.

Potilaat tarvitsevat tulevaisuudessa entistä enemmän seteleitä sairauksiensa hoitoon. Se on vielä päättämättä, kelpaavatko eurot vai pitääkö ne muuttaa palveluseteleiksi. Vai perustetaanko kullekin kansalaiselle oikein terveystili, jonka saldoa jokainen yhteydenotto terveyspalveluihin vähentää?

Tulevaisuuden kannalta on erityisen ongelmallista se, ettei Suomessa uskalleta käydä keskustelua siitä, mihin hoidon rajat vedetään silloin, kun kaikkea hyvää ei kaikille riitä. Sosiaali- ja terveysministeriön ministereiden kuuluisi käynnistää se keskustelu ja pitää huolta siitä, että keskustelu myös johtaisi joihinkiin toimiin.

Se olisi oikeaa sosiaali- ja terveyspolitiikan johtamista toisin kuin nykyinen meno, joka johtaa vain uusien yksittäisten hankkeiden käynnistämiseen. Ikävää nykytilanteessa on se, että kun hallituskauden ensimmäiset kahdeksan hanketta eivät ole tuottaneet mitään tulosta, käynnistetään yhdeksäs peittämään edellisiä epäonnistumisia.

Samaan aikaan eriarvoisuus hoitoon pääsyssä ja hoidon laadussa kasvaa kansan keskuudessa. Työssä käyvä väestö hoidetaan hyvin ja ne työelämän ulkopuolella olevat, joilla on varaa siitä maksaa. Muut hoidetaan niillä rahoilla, joita jää kehittämishankkeista yli.

Marjut Lindberg, Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja

Kuva: Kimmo Brandt